Jenni-Elina von Baghin uusi teos Posthuman days saa ensi-iltansa Zodiak Stagella torstaina 18. lokakuuta. Kysyimme ensi-illan alla Jenni-Elinalta muutamia teoksen taustoja avaavia kysymyksiä.
K: Mikä minua eniten kiinnostaa posthuman-käsitteen ja näyttämön yhteentörmäyttämisessä?
Posthumanistinen ajattelu vertautuu useaan kehopraktiikkaan, joita olen elämäni varrella tutkinut. Se myös laajenee syvästi ja verkostomaisesti moniin minulle keskeisiin käsitteisiin kuten nomadinen subjekti, dynamiikka, intensiteetti, vire, tuleminen, suhde muutokseen, elämä ja sen mielettömyys. Se on tiiviisti kiinni itse taiteen kysymyksessä: mitä on taiteellinen vireisyys? Minua kiinnostaa kysyä, miten näyttämön rajauksessa voisi tapahtua jotain uutta, omassa kompositionaalisessa rikkaudessaan.
Uppoudun mielelläni teoreettisiin syövereihin, mutta aihe on valtava – tuntuu mahdottomalta olla loppuun saakka perillä kaikista posthumaanin käsitteen filosofis/feministisen historian käänteistä ja vivahteista. On kuitenkin tarpeellista vierailla mediumissa, joka ei ole puhtaasti taidetta tai ainakaan tanssia. Haluaisin ajatella filosofisen kentän kääntämistä näyttämölle yhteisresonanssina: kaksi vähän vierekkäistä mediumia resonoi keskenään ja ohjaa toisiaan.
Näyttämöllä haluaisin löytää maastoa, jossa kysymys posthumanismista resonoisi katsojalle muutenkin kuin älyllisellä tasolla. Minua kiinnostaa myös esiintyjän osallisuus näyttämöllä: miten avautua paradokseille, miten esiintyjän ruumis anatutuu kohtaamaan itselleen vierasta ja tuntematonta – kuinka päästä yhdessä sen äärelle. Mitä olisi siirtymä fenomenologisesta, poststrukturalistisesta ja postmodernista kohti posthumaania näyttämöä?
Tämä ei tietenkään ole mitään tiettyä ja yksiselitteistä. Postantroposentrinen ajattelu on tietyllä tavalla mahdotonta ja kuitenkin kiihottava haaste juuri näyttämöllisenä, performatiivisena kysymyksenä.
Olen jo pitkään halunnut törmäyttää puheen ja ilmaisullisten rekistereiden, materian, objektien ja erilaisten näyttämötekniikoiden tasoja keskenään. Minua kiehtoo merkitysverkostojen kaoottinen rikkaus ja törmäys: pinnallisen ja syvällisen yhtäaikaisuus. Riskinotto suhteessa esityksen kokonaisuuden hallittavuuteen.
K: Osaatko sanoa keiden koreografien kanssa työskentely on vaikuttanut sinun omaan koreografin ajatteluusi eniten?
Tanssijan polkuni varrella on ollut tosi monta vaikuttajaa, mutta voisin mainita muutamia, joiden vaikutus on ollut erityisen pitkäkestoista ja syvenevää ja eniten tällä hetkellä läsnä siinä, miten itse koreografina työskentelen ja ajattelen.
Deborah Hay teki minuun käänteentekevän vaikutuksen, kun osallistuin hänen solo-comissioning projektiinsa Zodiakissa 2004 ja myöhemmin uudelleen Lighteningissa 2010. Hänen kanssaan työskentely – kysymys kehosta koko ajan havainnoivana ja non-dualistisena – ohjaa ja on omassa praktiikassaan vankasti läsnä siinä miten työskentelen.
Myös läheinen kollegiaalinen työskentely Jyrki Karttusen kanssa on avannut väyliä omassa esiintyjäntyössäni ja on sitä kautta vaikuttanut muun muassa siihen, miten operoin mielelläni huumorin eri vireisyyksissä. Mainittakoon myös, että Kaupunginteatterin tanssiryhmässä työskentely monien ulkomaisten ja kotimaisten koreografien kanssa, ryhmän oma henki ja ainutlaatuinen olemus, jossa ympäröivä yhteisö on antanut taiteellista esimerkkiä, on toki muokannut taiteellista kasvuani ja kenties vaikuttaa taiteilijuuteeni myös koreografina.
Aloitin tanssijan urani Kenneth Kvarnströmin ryhmässä Ruotsissa vuonna 2000. Tämä omassa kurinalaisessa äärifyysisessä estetiikassa operoiminen jätti pysyvän jäljen siihen, mitä vasten tanssijuuteni, taiteellinen ajatteluni ja avautuminen kaikkeen muuhun tanssitaiteessa on aikoinaan päässyt muotoutumaan.
Teatterikorkeakoulun koreografin opintojen aikana saadut filosofian, kuvataiteen ja performanssin vaikutteet ovat avanneet jotain oleellista kohti prosessiontologista ajattelua. Kirsi Monnin vaikutus näkyy oman vuosikurssini opinnoissa, jotka olivat vahvasti uusmaterialistisen suuntauksen ja ajattelun lävistämää.
Näistä vaikutteista olen saanut paljon aineksia, jotka operoivat yhä vankasti omassa koreografisessa työskentelyssäni.
Kuva: Ina Niemelä