Kuukauden kynä: Boundless Ominous Fields

Kuukauden kynä -sarjassa eri kirjoittajat makustelevat Zodiakin kauden esityksiä haluamastaan näkökulmasta ja valitsemallaan tavalla. Margrét Sara Guðjónsdóttirin teoksesta Boundless Ominous Fields kirjoitti runoilija ja dramaturgi Milka Luhtaniemi.

Islantilaisen koreografin Margrét Sara Guðjónsdóttirin esitys sai alkujaan kantaesityksensä Sivuaskel-festivaalilla, ja tuli toukokuussa uudelleen esitettäväksi Zodiakin ohjelmistoon. Sen esiintyjät ovat Karolina Ginman ja Marlon Moilanen, valosuunnittelun on tehnyt Sofia Palillo ja äänisuunnittelun Lucy Railton. Tilasuunnittelu on koreografin itsensä käsialaa. Tämä teksti kuvaa katsomiskokemustani, sellaisina sanoilla, jotka nyt tuntuvat mahdollisilta.

*

Esiintyjien liike on lähtöisin kehon sisäavaruudesta, sieltä, missä he oletettavasti ovat olleet jo kauan. Ensimmäinen kohtaus kestää pienen ikuisuuden, mutta pieni ikuisuus tuntuu olevan esityksen ajallinen kehys. Ginman makaa lattialla ja tekee hyvin hidasta liikettä. Suostun siihen. Ehdollistun teoksen kestoon heti ensimmäisissä hetkissä, ja tuntuu kuin oma kehokin huokoistuisi, täsmäisi itsensä esityksen kestoon ja rytmiin. Katsomiskokemuksessa päällekkäistyy kuitenkin tietynlainen rauha ja rauhattomuus. Esityksessä vallitsee alusta asti jokin piilotettu kiihkeys. Sitä suunnataan hyvin keskittyneesti eri kohtiin, annetaan sen laajeta ja poreilla.

Esiintyjä omaksuu lattian, ja kun hän nousee pystyasentoon, lattian muisto on hänessä vielä, pidentää häntä. Moilanen saapuu tilaan, ja yhtäkkiä tila on kahden kehon tietoa täynnä. Liikekieli on kuuntelevaa, ulottuvaa, pehmeää, sisäisyyden ja ulkoisuuden välillä vuorottelevaa. Esiintyjät tekevät hitaita kallistumisia eteen, alas, siirtyvät eri kohtiin, yhdessä ja erikseen. Kokemus on pehmeä, sikäli että se ei kiistä, vaadi, hankaa. Kädet ovat pehmeät, rintakehät auki. Silmät räpyttelevät ja haluavat rävähtää ääriasentoonsa. Pää nousee ylös, vaikka muu keho pysyy alhaalla. Se tietää jotain, mutta mitä?

Havaittavissa on yleinen tonus, lihasjännite, joka on tasapainotettu koko teoksen tonaliteettiin, jännitteiden kirjoon. Pieniä herkenemisiä tapahtuu, mutta pysyy jonkinlainen hellittämätön ote. Makuullaan olo virtaa toisenlaiseen makuullaan oloon, mutta kyse ei ole levosta. Esiintyjä tuntuisi pikemminkin lattian kautta laskeutuvan johonkin vielä lattiaa pidemmälle. Maa värähtelee. Olojen rauhaton rauha.

Esittelytekstin mukaan teos kurottaa kohti ylisukupolvisia, kokemuksen takaisia kehollisia arkistoja. Arkistot värähtelevät kehoissa ja palautuvat kehon käyttövoimaksi. Mitä se voisi tarkoittaa? Liike näyttää lavalla samanaikaisesti yksityiskohtaiselta ja laajalta. Kun katson esiintyjää, tuntuu kuin katsoisin koko kehoa. Koko psyyke-kehoa. Katson liikkeessä elävää, värähtelevää muistia. Tämä on mahdollista siksi, että hän tekee näennäisesti hyvin vähän. Esiintyjien läsnäolo on käsittämättömän täyttä ja kevyttä.

Merkittävin visuaalinen resonanssi syntyy näyttämöllä olevasta kahdesta peilistä. Niiden pinnat aaltoilevat. Peili ei kuitenkaan representoi, vaan laajentaa. Siinä ei ole mitään esittelevää, kuten ei esityksessä muutenkaan. Esityksen tilan ei tarvitse näyttää mitään, sillä se jakautuu katsojille kuin happi. Tunnistan tässä tilassa tietynlaista paljautta, hetkien värähteleviä hiilloksia. Värähtämässä eloon, ei sammumassa. Katsominen tuottaa syvän keskittymisen kokemuksen; tuntuu kuin oma mielenikin olisi laskostunut tilaan. Sillä on nyt muoto.

Peilejä valaistaan. Tämä on tapa valvoa ja olla hereillä. Tavallisesti silmä kokoaa maailmat ääriviivojen sisään. Nämä peilit ei tee sitä. Ne sulattavat ääriviivat liikkeeseen, sysäävät ulos sen, mitä ääriviivat pidättelivät sisällään.

Esiintyjä makaa maassa, liikkuen vain vähän, mutta peilissä hänen koko kehonsa hulmahtelee.

Ajattelen näkyvän ja näkymättömän tärkeää ja tarpeellista eroa. Niiden välistä transferenssia ja liikettä. Näkyvä synnyttää uskon (varmuuden) siihen, että myös näkymätön on osa todellisuutta. Sisäinen silmä ymmärtää näkymätöntä, pidättelee, koostaa ja jäsentää sitä. Sisäinen katse suojelee asioita katoamiselta, poissaololta. Katson tällä sisäisellä katseella esityksen avautuvaa tilaa.

Miten intiimiä on katsella esitystä, juuri näin. Kyse on siitä, että koko keho katsoo. Peilisolut tunnistavat liikkuvissa kehoissa tapahtuvan liikkeen, koska koko tähän esti meihin kerääntynyt elämä (tieto) on opettanut ihmiskehon tunnistamaan toisia aineenvaihduntoja, toisia olentoja. Katson, koen, miten esiintyjän käsivarsi, polvi ja pää hulmuavat peilissä. Peilikuva taittaa hänen kuvansa: hän ei ole kahta, vaan joku aivan toinen. Ek-stasis: olla itsensä ulkopuolella.

Esittelytekstissä oleva arkaainen-sana palauttaa miettimään ihmiskehon syväominaisuuksia. Sen suhdetta painovoimaan, putoavaan, leviävään. Sen suhdetta impulsseihin ja vaistoihin. Arkaainen lähtökohta osana liikepraktiikkaa voisi tarkoittaa, että jokin muu liikuttaa kehoa, kun se liikkuu näyttämöllä. Eletty ja ylisukupolvinen aika ei ole piilossa, mykkänä jälkenä ja dokumentaationa, vaan kehomuistilla on myös aktiivisempi, nälkäisempi, kurottavampi puoli.

Somaattinen, eli kehon kokemuksesta lähtöisin oleva työskentely, tuottaa liikekieltä, jossa esiintyjän olemuksellisuus on koko lähtökohta. Utelen tutuiltani Guðjonsdóttirin praktiikoista, ja täydennän itse sen, mitä en tiedä. Voisin kuvitella tämän esityksen takana olevien harjoitteiden olevan laadultaan kuuntelevia, herkistyviä, hitaita, pitkiä. Ne auttavat pääsemään johonkin, jossa voi luopua opituista tavoista asua kehossa. Luopuminen kehon omistamisesta kuulostaisi lähtökohtaisesti melkein pelottavalta lähtökohdalta. Mutta pudottautuminen jonkinlaiseen syvään antautumiseen paljastaa kehossa asuvia moneuksia, jossa keho on ja ei ole oma itsensä. Samanlaista äkkisyvää intiimiä asubjektiivisuutta tunnen runoudessa.

Mietin teosnimessä olevaa sanaa ominous, joka kääntyy suomen kielen sanaan pahaenteinen. Toisinaan olen itse kuvannut jännitteisiä taidekokemuksia sanalla vaaniva, sanalla tuhontuntuinen. Vaaran väreily tällaisessa tilassa tuo katsomiskokemukseen syvyyttä.

Ekstaattisuudessa asuu tietynlainen melankolia. Melankolia tarkoittaisi tässä kehon pyrkimystä päästä ulos itsestään. Melankolian ja ekstaasin suhde tuntuu palautuvan ajatuksieni keskelle, sillä ne tuottavat yhdessä transformaation tilan, jossa jotain on kaikki on alati, autuaasti kesken. Jään miettimään sitä, miten esiintyjien silmät eivät joissain kohdissa kokonaan aukene. Kuin he jäisivät vielä särkyvän pieneksi hetkeksi sinne, missä eivät vielä ole nähneet mitään. Esiin välähtää menetyksen ja muutoksen suhde, kirkkaudessaan.

Esitys ei kuitenkaan etene huikaisevasta huikaisevaan, vaan se myös himmentää intensiteettiään välillä. Toisinaan esiintyjät lopettavat tehtäviä tekemällä pudotuksia. Toinen nostaa ja pudottaa toisen, tai hän siirtyy vain toiseen paikkaan näyttämöllä. Arkinen on lähellä arkaaista, onneksi. Pudottamisen eleet tasapainottavan esityksen tilaa, tuntuu hengähtämiseltä. Valo on lämmin todistaja, hiljainen iltapäivä.

Monesti kuvittelemme, että mullistavia asioita tapahtuu kiihkeällä sykkeellä, äänekkäästi. Mutta mitä tapahtuu hitauden, pimeyden ja sisäisyyden kierteissä? Joskus saamme olla poistuneita siitä, mitä kehomme yleensä tekevät. Että keholla ei ole muuta funktiota kuin oleminen.

Kaikki esityksen liike palautuu kannatteluihin. He kannattelevat ja antavat kantautua. Heillä ei ole kiire minnekään. Kehoja kannetaan eri kohtiin ja annetaan niiden itse kertoa, mitä ne tuntevat tilassa, ajassa, sisällä ja ulkona. Kun sisä- ja ulkotila on kerran tuotu niin lähelle toisiaan, virtaavaksi ympäristöksi, kevättulvaksi, se ei lopu.

Kuva: Venla Helenius

Milka Luhtaniemi (s. 1992) on runoilija, dramaturgi ja monialainen taiteilija, joka työskentelee kirjallisuuden, kuvataiteen ja esittävien taiteiden liitoksissa sekä kritiikin kentällä. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta dramaturgian koulutusohjelmasta vuonna 2020. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokirjaa, Kirnu (2021) ja Tauoton (2024), molemmat Gummeruksen kustantamina. Milkan ajattelulle keskeistä on ruumiinvirtojen ja tunteiden yhdistäminen tilallisiin havaintoihin meditatiivisella tavalla.

Kuukauden kynä: Boundless Ominous Fields

Uutiskirje