Ensi-iltatestaajat ja Renaissance

Esitys vaikutti hyvin omalakiselta. Tuntui, että tanssijat toimivat näyttämölle rakentuneessa maailmassa joidenkin sen sisällä mielekkäkäiden pyrkimysten ja tavoitteiden ajamina. Katsojana koin, etten oikein pystynyt hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Asioita tapahtui esiintyjien välillä, näyttämötilassa syntyi jännitteitä, lopulta alkoi tuntua siltä, että jatkumollisuutta ei ehkä ollut edes tarpeen yrittää hakea, saattoi uppoutua ilman ennakko-oletuksia.

- - -

Huomaan jälkikäteen pohtivani esityskokemukseeni rakentunutta hienovaraisen ja dramaattisen, jopa makaaberin jännitettä. Esitys käynnistyy ilman liikettä, tanssijoiden satojen vuosien takaa tapailemaa lauluharmoniaa. Sen jälkeen tanssijat hakeutuvat toistensa luokse tukea ja kosketusta etsien, hyvin herkästi toisiinsa reagoiden. Vähitellen rytmi kiihtyy, ja soolo yrittää vallata tilan samalla saaden sen säröilemään.

- - - 

Esityksen lopun kohtaus poikasiaan ruokkivasta/elähdyttävästä (susi)emosta tuntui minusta kuin se olisi lataukseltaan aivan toisesta teoksesta. Jonkinlaisena äärimmäisenä antautumisena ja itsensä antamisena toisille sen koin, mutta samalla sillä tavalla väkivaltaisen kauniina, että se hirvitti. Jotkin rajat tuntuivat ylittyvän. En oikeastaan osaa tulkita, mistä, millaisesta uudelleensyntymästä, esitys päätyi vihjaamaan. Vallankin kun "koneen" ilmaantuminen lavalle tavallaa sekoitti pakan lopullisesti.

- - -

Renessassiaikainen laulu yllätti, ja tanssijoiden laulu äänet sointuivat kauniisti yhteen. Lavan ylle sumutetut pilvenhattarat olivat kuin suoraan lastenkirjasta ja ilahduttivat. Esityksen promokuvat ja -videot lupailivat enemmänkin sadunomaisia elementtejä, mutta puvustus oli valitettavan arkista makuuni. Toisaalta kenkiin takertuva hame toi esille liehuvien esiintymisasujen ongelmat. Renessanssimaalauksista lainatut asennot olivat hauskan dramaattisia ja jäykkiä verrattuna löysiin nostoihin ja laskuihin. Alussa esiintyjien keskinäinen naureskelu kuitenkin hieman häiritsi ja vaikeutti eläytymistä esityksen maailmaan.

- - - 

Heti teoksen alussa tanssijat nostavat toisiaan tavalla, joka muistuttaa renessanssi-ajan maalausten asentoja ja estetiikkaa. Esitys yhdistyy näin heti teoksen nimeen. Käsiohjelman perusteella en odottanut teoksen humoristisuutta, joka vei teosta eteenpäin etenkin teoksen loppupuolella. Yleensä tuntuu, että en pidä humoristisista teoksista, mutta tämä teos ei saanut minua tuntemaan itseäni kiusaantuneksi tosikoksi. Naurahdin ääneen kun tekorinnoista ruiskahti maitoa. Teos tuntui ennen kaikkea esitystaiteelta ennemminkin kuin tanssilta.

- - -

Renessanssimaalausten lisäksi taiteilijatapaamisessa tuli esille, että Leonora Carringtonin surrealistiset maalaukset olivat myös teoksen inspiraationa. Carringtonin maalauksista tulee mieleen teoksen mainoskuva, mutta itse teoksessa visuaalisuus, sekä näyttämöllä että tanssijoiden vaatteiden osalta, oli hyvin pelkistettyä. Se tuntuu korostavan tanssijoiden omia kehoja.

- - -

Taiteilijatapaamisen aikana yksi tanssijoista, Samuli Emery, pohti kuvallisen ja kokevan kehon eroa, pintaa ja elävyyttä. Tämä oli minusta todella hieno ja kiinnostava ajatus, joka avasi teosta paljon. Teoksen alussa maalauksia muistuttavat nostot ja liikkeiden hitaus tuntuivat kuvaavan juuri tätä ajatusta. Miltä maalauksellisuus oikeasti näyttää todellisessa elämässä, kun kuvattu kohde onkin tavallinen ja ihmisvartaloinen, eikä myyttinen? Tanssijoiden eleet tuntuivat jotenkin lakonisilta, joka myös tuntuu muuntavan tietyn suurreellisuuden ironiseksi. Tai ei ehkä ironiseksi, vaan vain tavalliseksi. Osaksi tätä, koettua ja veristä maailmaa, ei sitä myyttistä maailmaa.

- - -

Pidin teoksen lopusta, jossa tekorintaliivistä suihkuaa vettä, tulee mieleen kesäiset, automaatiolla toimivat ruohonkastelijat. Teoksen tausta on poudan sininen, toisaalta teennäinen sävy, toisaalta enkelisiin maalauksiin viittava. Kai sitäkin taivasta pitää joskus kastella. 

- - -

Olen miettinyt - katsottuani Zodiakin kolme teosta peräkkäin - milloin teoksessa on kyse enemmän taideperformanssista kuin tanssiesityksestä. Pidän enemmän niistä esityksistä, joissa tanssin ja liikkeen avulla osoitetaan juonta, tunnelmaa tai merkitystä. Tässä Wauhauksen esityksessä tanssi jää varjoon ja koen sen olevan enemmän taideperformanssi kuin tanssiesitys. Rajan vetäminen on vaikeaa, mutta haluaisin nähdä enemmän tanssia kuin teatteriperformanssia Tanssin talossa. Toisaalta, Wauhauksen esitys jää pysyvästi mieleen, sillä en ole koskaan nähnyt vastaavaa ja se on kunnianhimoinen yritys luoda uudenlaista taidetta.

Taidekollektiivi WAUHAUSin Renaissance Tanssin talon Pannuhallissa 3.–14.12.2024