Kuukauden kynä -sarjassa eri kirjoittajat makustelevat Zodiakin kauden esityksiä haluamastaan näkökulmasta ja valitsemallaan tavalla. WAUHAUS-kollektiivin teoksesta Renaissance kirjoitti kuvataiteilija, runoilija ja väitöskirjatutkija Susi Nousiainen.
Jähmettyä, luhistua, syntyä uudelleen
Alussa on kuva, jonka läpi kulkee henkäys. Pilvi purkautuu näkyväksi sinistä vasten, linjaa tilaan itsepintaisen liikkeen suunnan, paisuttaa itsensä hengittäväksi freskoksi. Hajaantuu reunoistaan osaksi maisemaa, mutta ei pysähdy.
Kuva ohjaa minut lukemaan esitystä länsimaisen kulttuurin (anteeksi ilmaukseni, joka antaa ymmärtää sen olevan vain yksi) myyttien kautta. Tunnistan alkukuvassa olevan kyse jostain yliluonnollisesta. Jumaluudesta, pyhästä, sellaisesta joka on ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Tunnistan tämän, yliluonnollisen, kuvina ja kirjoituksina, monina myytin muotoina eri kulttuurisen tarinani variaatioista.
Pilven kanssa freskoa alkavat hengittää ihmiseläimet, liikkuen hapuilevan eteerisyyden kautta kohti manierismin läpitunkevaa lihallisuutta. Ihmishahmot nousevat kohti taivaita: kädet kohotettuna kohti yliluonnollista, kasvot kohotettuna paljastamaan ruumiillisuuden tuolle puolen ulottuvan täyttymyksen ja/tai tuskan. Pian he valuvat kohti maata, ruumiiden vellovan rytmin kautta uudelleen muotoutuen. Heidän pintansa tässä kuvassa on myyttien pyhän äidin ultramariinia ja kultaa, laajoja ihopintoja ja burgundya. Kuvien liike vie muistoihin: korkealle freskojen maisemiin, temperamaalausten tunnelmiin, ja suihkulähteille, teknologista rytmiä tanssivan veden alla ikuisesti kylpevien marmoriveistosten luo. Niissä toistuu jähmettymisen hetki.
Mitä tuossa hetkessä on, mietin. Muistoissani nämä pysähtyneet kuvat ruumiillistavat jonkin pyhäksi nimetyn rajanylityksen: yliluonnollisen tai äärimmäisyyden, väkivallan tai valaistumisen, metamorfoosin tapahtumisen hetken. Jonkin sellaisen syvän elämisen hetken, jossa hiljenee ja vain hengittää. Ja juuri se tulisi vangita.
Ja kun luonnon pysäyttää kuvaksi, vangitsee itsensä siitä ulos.
Ajattelen utopiaa kuvana ja utopiaa liikkeenä. Kun utopia jähmettyy patsaaksi ja lakkaa hengittämästä, tiedämme mitä seuraavaksi tapahtuu. Yhä uudelleen sivilisaatio, kulttuuri nousee, muodostuu yhä hienojakoisemmiksi merkeiksi, kunnes merkit lopulta jähmettyvät ja hapertuvat lahoamisvaiheeseensa, hajoilevat maaperään jonkin uuden ravinnoksi. Ehkä kuvan tekeminen on sen hetken merkitsemistä, joka tässä kiertokulussa on tärkeä; mutta milloin kuva tyhjenee kuoreksi, menettää muiston hetkestä jota hengitti?
Pilvi toistuu, muuttuu toistuvaksi motiiviksi.
*
Näyttämöllä ruumiillistuu kaipaus tavoittaa kuvien alta eläin. Sivilisaatio nousee, ylittää rajansa ja kumoutuu itsensä yli. Liike on hallittua, kuvia muodostavaa; sitten hallitsematonta, jotain tunkeutuu läpi.
Tarve / Halu / Elämänvoima / Vaisto / Muu, mikä?
Eläimyys pusertuu kulttuurin läpi ruumiisiin, joissa se aina jo oli läsnä. Kolonialismi muodostuu näyttämölle, ei isminä vaan teon tapana, ottamisen rajattomuuteen suistumisena. Tarina laajenee yksilön ruumiista koskemaan sivilisaatiota: elämän jano, tarve, vaisto, jokin saa hakeutumaan luo, ottamaan vastaan ja täyttymään, mutta mikä on se hetki, jolloin vastaanottaminen muuttuu ottamiseksi?
Miten merkitä se rajanylityksen hetki, jolloin Tarve / Halu / Elämänvoima / Vaisto / Muu, mikä? muuttuu riistoksi?
Mielessäni käy kaavio peruskoulun biologian kirjasta. Siinä käyrä osoittaa, kuinka myyräpopulaation ylittäessä ympäristön kantokyvyn rajan, myyräpopulaatio alkaa sortua. Miksi, kysymys muodostuu, myyrien kohdalla puhun populaatiosta, mutta ihmisen kohdalla puhun sivilisaatiosta?
Näyttämöllä patsaat sortuvat, maan vetovoima merkitsee sitä, että jokainen meistä luhistuu hiljalleen, valuu takaisin maaksi tullakseen taas joksikin muuksi. Taivaan sinistä vasten pilven liike erottuu kuin kuva, mutta ei pysähdy.
Näyttämöllä jotain pusertuu synnytyskanavaa pitkin. Jokainen meistä tuntee paineen, joka pakottaa laskeutumaan uudeksi. Sairaalaverhojen sinistä vasten elämän henkäys erottuu vahvana, eikä se pysähdy.
*
Vesi jatkaa monotonista tanssiaan patsaiden yllä, pilvi liikkuu tilan halki. Lopun näyttämökuvaa katsoessani en tiedä, onko tämä tarinan alku vai loppu. Onko jokin nyt syntynyt, vai onko kuvassa sinisen verhon rajaama tila julkis-yksityiselle kuoleman hetkelle? Ehkä molemmat. Tuhon ja syntymän syklisyyden tunnistaminen tuo mukanaan lohtua, jonka varaan antautua, ehkä jotain siitä sanoittamattomasta, jota kohti patsaiden kädet ojentuvat.
Esityksen loppuessa pilven hengitys jää. Jokaisen tuhon yllä sen liikkeen suunta on pysynyt samana, hengitys jatkunut. Sitä katsoessa pohdin, onko kuvissa ja tarinoissa yliluonnolliseksi nimetty ilmiö oikeastaan yliluonnollista lainkaan. Onko se itse asiassa kokemus luonnollisesta, luonnon kiertokulussa sijaitsemisesta?
Susi Nousiainen on itäsuomalainen kuvataiteilija, runoilija, ja väitöskirjatutkija. Hänen taiteellisen työnsä keskiössä ovat baletin toisin tekeminen ja veden-kanssa-kirjoittaminen.