Zodiakin kevään viimeinen kantaesitys on Mikko Niemistön ja työryhmän Glass Eyes. Kysyimme Mikolta muutaman kysymyksen teoksen taustoista.
- mihin teoksen nimi Glass Eyes viittaa? Miten näet sen suhteessa tulevaan teokseen tällä hetkellä?
Teoksen nimi Glass Eyes syntyi intuitiivisesti jo hyvin varhaisessa suunnitteluvaiheessa. Tämä liittyi siihen, että oli jo alusta asti selvää että työskentelemme jollain tapaa lasin kanssa materiaalina. Ihmiskehon osana silmä resonoi minussa sillä se on ulkomuodoltaan ja rakenteeltaan lasimainen, herkästi vaurioituva ja monimutkainen mekanismi. Se viittaa katseeseen, mikä teoksen tapauksessa luo yhtymäkohtia tieteeseen ja Michel Foucaultin lanseeraamaan termiin ”kliininen katse”, jossa potilas muuttuu lääkärin tarkastelun alla tiedon objektiksi.
Prosessin edetessä nimi sai useampia merkityksiä kun teos sai yhä enemmän mystiikkaan ja ritualistisuuteen viittaavia sävyjä. Minulle silmä liittyy myös sisäiseen, alitajunnan katseeseen ja näkemiseen arkitodellisuuden verhon läpi. Lasinen silmä voi viitata myös nukkeen ja nukketeatterin taianomaiseen hetkeen jossa elävä ja kuollut ovat läsnä samassa kehossa.
- mikä on anatominen teatteri ja miksi se on ollut tärkeä lähtökohta tälle teokselle?
Anatominen teatteri oli Euroopan yliopistoissa yleinen, amfiteatterimainen tila, jossa suoritettiin julkisia ruumiinavauksia n. 1500 -luvun loppupuolelta 1900 -luvun alkuun, tarkoituksena pureutua ihmisen anatomiaan. Nämä rakennelmat sijoittuivat suunnilleen aikaan, jolloin länsimaissa suuntauduttiin kohti yhä tieteellisempää maailmankuvaa ja myös anatomian opiskelussa yhtenä tavoitteista oli selvittää ihmisruumiin perimmäinen totuus. Samaan aikaan taikauskoiset kansanparannuskeinot ja mystiikka alkoivat karista pois lääkinnän piiristä.
Sekä anatomisessa teatterissa että tanssiteoksessa katse kohdistuu ihmisruumiiseen. Siinä missä varhainen anatomia halusi selvittää yhtä perimmäistä totuutta jolla ihminen saataisiin parhaiten palvelemaan yhteiskunnan rattaita, pyrkii toteuttamamme taiteellinen ”ruumiinavaus” pikemminkin laajentamaan mielikuvaa ihmisyydestä sellaiseksi jota ei voi pelkästään selittää tieteen avulla. Anatominen teatteri toimii meille assosiatiivisena lähteenä ja metaforana ihmisen katsomisesta ja siitä kiinnostumisesta osana elämän ja kuoleman kehää.
- miksi halusit kutsua juuri Elias Riipisen mukaan tämän teoksen työryhmään?
Alusta asti mielikuvanani oli, että teoksessa olisi livemuusikko, sillä elävän musiikin materiaalisuus ja hengittävyys sopisivat teoksen käsittelemiin ruumiillisuuden kysymyksiin. Viulu on soittimena klassinen, mutta Elias Riipisen lähestymistapa siihen on hyvin laaja ja rajoja rikkova. Tämä luo tunnelmia joissa tietty historiallisuus ja modernius käyvät keskenään dialogia. Elias lähestyy teoksessa viulunsoittoa ennakkoluulottomasti, toteuttaen eräänlaisen ruumiinavauksen soittimelle. Viulu voidaankin nähdä omanlaisenaan ruumiina jo sen rakennusaineista lähtien, joihin perinteisesti kuuluu mm. luuliima, hevosen jouhet ja helmiäinen.