Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Merenneito Annabel ja Surullinen Marjatta on esitys aikuisen suhteesta lapseen. Teos koostuu valkokankaalle heijastettavista videoista, joilla lapset esiintyvät vapaasti aikuisille, ja aikuisesiintyjistä toistamassa näitä esityksiä. Teoksen yksinkertainen konsepti ja tiiviiksi rajattu näyttämötila osoittavat työryhmän vakaata uskoa esitykseensä, mikä toimii hedelmällisenä vastaparina esiintyjien leikkisälle asenteelle esiintymiseen.
Dramaturgia lähestyy taltioinnin, materiaalin ja esittämisen viestinnällisiä mahdollisuuksia tyylitellyn monimutkaisesti. Esitys liikkuu osasta toiseen itsevarmasti leikkien. Teoksen rakenne paljastaa aikuisen suhteesta lasten esityksiin myös kaihoa. Samalla lapset uskaltautuvat videoilla assosioimaan hurmaavin purkauksin, kun aikuinen on kiinnostunut mistä tahansa, mitä lapsi tulee tekemään.
Esiintyjät toistavat lasten esityksiä uskollisesti. Rakenne antaa vähän väliä kaiken tilan lasten videoiduille esityksille. Niistä huokuu paitsi aikuisen ääretön hämmennys lasten ajatusten edessä, mutta myös ihmisen halu taltioida toista sekä itseään. Videoilla avautuu aikuisen katse lapseen; että ne pysyisivät aina näin pieninä. Samalla videoihin on tallentunut se, miten raa'an nopeasti lapset kasvavat ja miten hellyyttävän hitaasti taiteellinen prosessi etenee.
Aikuinen toistamassa lapsen elekieltä on slapstickia ja itsessään hauskaa ja helpon ikiaikaista, mutta sen lisäksi työryhmä koostuu esiintyjistä, joilla on kullakin ainutlaatuinen läsnäolo. Hanna Raiskinmäen ja Niina Hosiasluoman olemisen tavoista huokuu omanlaisensa yllätyksellisyys. Heidän välinen dynamiikkansa, joka on aiemmin nähty Zodiak-stagella Ihmisen asussa –esityksessä sekä Teatteri Takomon Teoreema-rakkausnäytelmässä, on jälleen täynnä sähköä.
Ingrid André tanssii Slave To The Rhythmin videokameralle, jonka kautta hänet ja taustalla häämöttävän katsomon projisoidaan valkokankaalle. Keino on teatterillisena yleinen, mutta kohtaus toimii kokonaisuudessa vaikuttavana välitilana, jossa lapsi kokonaan unohtuu. Liike on vahvaa ja eroottista, se konkretisoi katsojan halun kaapata toinen katseellaan ja toisaalta ihmisen halun tulla itse kuvaksi.
Lasten mielikuvitus toimii vielä monista rasitteista ja konventioista vapaana, silti hipaisten ihmisen sietämätöntäkin ydintä. Työryhmä versioi lapsen esittämästä laulusta punk-coverin, joka politisoi lapsen mielivaltaisuuden ja tottelemattomuuden. Teos ihmettelee lapsen kykyä heittäytyä totaalisesti koko olemuksellaan hetkeen ja olla vielä hetken niin vapautunut. Samalla esitys tekee näkyväksi aikuisen, joka haluaisi tehdä tai edes esittää tekevänsä saman.
Niko Hallikainen
Kuvat: Katri Naukkarinen