Zodiakin ensi-iltatestaajat ovat utelias joukko nykytanssin katsojia, jotka käyvät katsomassa kaikki kevään 2024 kantaesitykset. Mitä ajatuksia heissä herätti Esa Kirkkopellon ja työryhmän Saatana on kuollut?
Tämä oli varmasti yksi niistä esityksistä, jotka jäävät mieleen pyörimään ja joista nousee ajatuksia pitkänkin ajan kuluttua. Kaikin puolin syvästi vaikuttava ja tarkkasilmäisesti rakennettu kokonaisuus.
Kaikesta tunnesekamelskasta huolimatta esitys ei tuntunut missään vaiheessa raskaalta, vaan päinvastoin katsojana koin oloni ihanan vapautuneeksi ja kevyeksi. Esityksen rakenne kannatteli katsojaa sujuvasti alusta loppuun. Tuntui, että esiintyjäjoukko kävi läpi ja käsitteli puolestani kaikki sellaiset epämääräiset tunnemöykyt, jotka ovat jääneet tunnistamattomina lillumaan mieleen ja kehoon. Nauroin paljon ja poistuin katsomosta hymyillen. En ehkä siksi, että teos olisi ollut erityisen hauska tai kevyt, vaan koska se osui niin oivaltavasti kohtiin, jotka tässä ajassa kaipasivatkin kosketusta.
Esitys oli aika pitkälti sitä, mitä ennakkotietojen perusteella odotin, olematta kuitenkaan ennalta arvattava. Jotenkin jäi mieleen ajatus, että näistä aineksista olisi voitu saada aikaan myös esitys, jota on tosi vaikea tai epämukava katsoa. Olin ilahtunut, että näin ei ollut.
Esiintyjät olivat kaikki niin hirvittävän kiinnostavia katsoa, että välillä oli vaikea valita mihin huomionsa kiinnittää. Harpisti tuki kauniisti esityksen kulkua ja loi musiikilla tarpeellisen vastapainon esiintyjille.
Ja vielä erityismaininta erityisen kiehtovalle ja ihastuttavalle aloitukselle!
Saatana on kuollut -esitys Zodiak-Stagella on varmasti yksi mieleenpainuvimpia esityksiä, mitä olen nähnyt.
Harpisti soittaa sulosointuja, mutta esiintyjäihmiset raivoavat kuin pirun riivaamina tai kuinka ollakkaan, pirun kiroamina. Ensin se hämmentää ja naurattaa, sitten järkyttää ja säälittää. Näemme aikuisia ihmisiä kuin leikki-ikäisiksi muuttuneina tempertantrumeitten riepoteltavina. Kommunikaatio ei ole vuorovaikutteista vaan yksilön omaa änkytystä ja älämölöä, minä, minä, minä -viestintää omassa kuplassa. Se toimii peilinä omalle ajallemme. Täällähän kaikki nykyään raivoavat ja möykkäävät omissa kuplissaan ilman pidäkkeitä. Sosiaalisessa mediassa estot ja käytössäännöt ovat kadonneet vihapuheen ja vainoamisen tieltä, myös eduskunnassa ja hallituksessa, samoin kuin maailman politiikassa öykkärimäisyys on sallittua ja ihailtavaa.
Esityksen musiikki tukee sekin oivallisesti ristiriitaista maailmankuvaa. Harpun sulosoinnut muuttuvat, repeilevät, kolisevat. Symboleja on käytetty älykkäästi. Katsoja kokee oivalluksen iloa ”löytäessään” viestejä. Entäpä se ihana pitsi? Ystäväni yhdisti sen Ukrainan hautajaistapoihin, minä viimeiseen rantaan. Niin paljon jäi kysymyksiä vaille vastausta. Tämän teoksen näkisin mielelläni monta kertaa, ei tyhjentynyt kerralla.
Tämä esitys ei jättänyt kylmäksi tai kuulunut kädenlämpöiseen ”ihan kiva” -sarjaan. Tämä oli nerokas ja rohkea analyysi ajastamme. Esitys antoi paljon älyllisiä ja tunteisiin meneviä ärsykkeitä, nosti esiin suuria kysymyksiä. Olemmeko nyt lopuksi lopun äärellä, maailmankaikkeuden, ihmisyyden, inhimillisyyden tuhon, kuoleman ja katoamisen äärellä? Tämäkin kaoottinen aika, päättyy joskus. Miten siinä käy ihmiselle tai maapallolle? Onko ihmisen hyvä ollenkaan maapallon hyvä?
Poistuimme esityksestä ystäväni kanssa tohkeissamme puimaan esitystä. Koimme paljon tähän nykyaikaan osuvia oivalluksia. Esitys oli meille katarttinen; auttoi kokemaamme hirvittävään, sanattomaan ahdistukseen, jota viimeiset pari vuotta ovat kasvattaneet. Esitys ei ole pelottava, vaan älyllisesti virkistävä ja vapauttava, ymmärrystä lisäävä!
Pidin hyvin paljon esityksestä. Tarkkailin tasaisesti jokaista esiintyjää ja heidän ilmaisuaan. Kehoni ja mieleni teki mieli liittyä mukaan. Olin hyvin vakuuttunut kuinka esiintyjät ilmensivät hulluutta ja pelkoa ja miten paljon se myös heiltä vaati fyysisesti ja henkisesti. Esitys oli kestoltaan myös sopivan pituinen ja tarpeeksi muuttuva, joten mielenkiinto pysyi jatkuvasti yllä.
Ennakkotekstin perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa esitykseltä. Enemmän olin kiinnostunut lukemaan esiintyjistä kerrotut pienet tekstit. Jäin miettimään kuinka voisi olla monelle meistä antoisaa heittäytyä vaikka hetkeksi päästämään outoja huutoja ja ääniä ulos kehostani. Mietin myös olisiko esitys hyvä myös lapsille ja nuorille, koska itse työskentelen lasten ja nuorten kanssa. Esitys oli paljon sitä millaisena olen kuvitellut modernin tai uuden tanssin 10v sitten, kun en niin tiennyt aiheesta juuri mitään.