Zodiakin syksyn viimeinen ensi-ilta on taidekollektiivi WAUHAUSin Renaissance. Kysyimme heiltä muutaman kysymyksen teoksen taustoista
- WAUHAUS tunnetaan muun muassa siitä, että teette hyvin erimuotoisia teoksia, jotka asettuvat eri genreihin tai niiden välille. Olette itse todenneet, että Renaissance kuuluu WAUHAUSin tanssiteoksiin. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Mikä tekee teille jostain teoksesta tanssia?
WAUHAUS on tehnyt useita koreografisia teoksia, joissa esiintyjät ja näyttämöllinen toiminta ovat olleet altistuneita erilaisten materiaalin luomille olosuhteille. Fluidsissa (2018) materiaalina on 50 litraa liukuvoidetta, mikä tekee näyttämöstä käsittämättömän liukkaan ja kitkattoman. Flashdancessa (2016) näyttämölle levittäytyy valtava ilmatäytteinen jätesäkki, jonka sisällä esiintyjät liikkuvat hyvin hämärässä valossa. Voisi ajatella että Flashdancen näyttämöllinen olosuhde, eräänlainen liikkuva pimeys, vaikuttaa esiintyjän lisäksi katsojan kehoon tuomalla näköaistin ja havaintojemme rajallisuuden esiin. Meistä on ollut kiinnostavaa tarkastella ruumiita (sekä esiintyjien että katsojien) osana erilaisten materiaalisuuksien verkostoa. Olemme kokeneet, että kuolevaisuus, kehojen hauraus ja rajallisuus – virtuoottisen suorittamisen sijaan – on tullut näissä olosuhteissa esiin.
Renaissancessa esiintyvät ruumiit ja ruumiilliset muutokset ovat pääosassa. Renaissancen näyttämöllinen olosuhde, materiaalisuudet ja niiden lainalaisuudet ovat vasta muotoutumassa. Yritämme palauttaa ajatteluamme jatkuvasti siihen, kuinka voisimme tarkastella ruumiita muuttuvina ja outoina, kuinka muutos voi kutsua esiin erilaisia yhdessäolemisen tapoja.
- mihin kaikkeen termi “renaissance” viittaa tai liittyy tämän teoksen kontekstissa?
“Renaissance”, alunperin ranskankielinen sana, tarkoittaa uudelleensyntymistä. Teoksen nimi olisi voinut olla myös “rebirth”, mutta se olisi kuulostanut liikaa joogaretriitiltä. Renessanssi (taide)historiallisena aikakautena 1400–1600-luvun Euroopassa inspiroi meitä löyhästi ja poeettisesti, erityisesti siirtymänä keskiajan ja ns. uuden ajan välillä. Renessanssin aikana alkoivat muotoutua kapitalistinen kehitys ja moderni tiede, maailmaamme nykyisin muovaavat voimat.
Renaissancen lähtökohtana on ollut muutoksen tai transition kokemus. Henkilökohtaisella tasolla se on tarkoittanut kysymyksiä siitä, voimmeko antaa itsemme muuttua ja syntyä uudelleen? Pitkäaikainen keskustelukumppanimme evoluutiobiologi Aura Raulo totesi, että puhuessamme maailmasta ja mistä siinä pidämme, viittaamme aina kategorioihin prosessien tai tapahtumien sijaan. Länsimainen ajattelu rakentuu kategorioiden ja binäärisyyksien kautta ja pelkäämme muutosta, sillä meillä ei ole sille käsitteitä tai ajattelua tukevia metaforia.
Tällä hetkellä, ensi-illan ollessa reilun kolmen viikon päästä, yritämme synnyttää näyttämölle erilaisia muutosprosesseja ja eskalaatioita, hahmotella sitä kuinka keholliset muodonmuutokset voisivat johtaa toisiin ja kolmansiin, kuinka voisimme kuvata muutosta fantastisena ja ilman A:sta B:hen -rakennetta. Pohdimme, kuinka muutos voisi olla gradientti liukuma, kuinka erilaiset luonnossa tapahtuvat metamorfoosit voisivat kääntyä näyttämöllisiksi fantasioiksi ja kuinka myyttiset ihmeet - kuten lähteeksi muuttuminen - voisivat tulla lihaksi.
- ennakkotekstissä mainitaan vallankäytön lävistämä normiutettu ruumis. Miten määrittelette tämän, erityisesti Renaissancen kontekstissa?
Olemme yrittäneet prosessin aikana kutsua esiin erilaisia kehollisia fantasioita ja hahmoja, jotka huojuttavat tuttuja ajattelumme binäärejä kuten mies-nainen, ihmis-eläin, kulttuuri-luonto ja elävä-kuollut. Pyrimme lähestymään näyttämöä muutoksia mahdollistavana tilana, jossa tapahtuu konkreettisia ja metaforisia uudelleen syntymiä ja erilaisten nesteiden kiertokulkuja.
- onko tässä teoksessa jotain tunnistettavan WAUHAUSilaista?
Vaikka Renaissancen pääosassa ovat esiintyjien ruumiit ja koreografia, ne eivät ole WAUHAUSin teoksissa koskaan yksin tai tyhjiössä näyttämöllä. Kuten aikaisemmissa esityksissä, myös Renaissancessa muut materiaalisuudet tulevat olemaan suuressa osassa. Tuntuu, että meidän tanssiteoksissamme keho ei koskaan ole täysin vapaa, vaan aina suhteessa johonkin toiseen, jonkin olosuhteen tai materiaalisuuden armoilla. Koreografiassa olemme etsineet vuoropuhelua selkeiden performatiivisten tekojen ja poeettisemman liikemateriaalin välillä. Tämäkin on piirre, jonka voi ajatella kulkevan myös aikaisempien teosten läpi, esimerkiksi Suurenmoinen sotkussa (2021), Fields of Gloryssa (2015) tai Dirty Dancingissa (2014) liikemateriaali ja toiminta rakentui samankaltaisen periaatteen kautta.