Zodiakin kevätkauden ensimmäinen kantaesitys, Marianna Henrikssonin ja Anna Mustosen Sfäärit, nähdään helmikuun alussa osana Sivuaskel-festivaalia. Kysyimme Mariannalta ja Annalta muutaman kysymyksen teoksen taustoista ja syntyprosessista.
- olette aiemmin tehneet yhteistyötä (varhais)barokin musiikin ja uuden tanssin yhteentulemien parissa. Millaisia uusia asioita tai eroavaisuuksia aiempaan on noussut esiin, nyt kun myös musiikki on uutta?
Anna: Sfäärien sävellysten musiikki tanssittaa eri tavalla kuin varhaisbarokin musiikki, ja musiikin kuuntelu on eri osassa tätä prosessia. Edellisissä töissämme olen koreografina pystynyt kuuntelemaan versioita musiikkikappaleista jo aiemmassa vaiheessa prosessia, ja tanssi on syntynyt enemmän kuuntelun kautta. Nyt kun musiikki valmistuu samaan aikaan koreografian kanssa ja työryhmässä on mukana säveltäjiä, on koreografia rakentunut jo aiemmassa vaiheessa jollain tapaa itsenäisemmäksi ja toisaalta yhteisessä keskustelussa säveltäjien kanssa.
Sen lisäksi, että koreografia syntyy harjoitustilanteessa ja kehollisten tehtävien kautta, olen kirjoittanut ja piirtänyt koreografiaa google docsiin. On ollut inspiroivaa hakea tanssin ja musiikin yhteen tuomista juuri komposition käsitteen kautta: miltä tuntuu, näyttää ja kuulostaa, kun laitamme yhteen tällaista koreografiaa ja tällaiset sävellykset? Tässä olen ajatellut erityisesti sitä, että yhteen laittaminen ei kaventaisi kummankaan materiaalin tilaa. En siis pyri täyttämään näyttämöä tapahtumilla, vaan ennemminkin koreografioin sillä tavalla, että esityksessä oleville materiaaleille jäisi paljon tilaa, ja näin ne voivat piirtyä esiin ihmeellisen kirkkaina.
Katse on muodostunut tärkeäksi osaksi koreografiaa ehkä myös juuri tämän takia. Teoksessa katsotaan toisen tanssimista, sen ympärillä olevaa tilaa, mutta myös soittamisen tapahtumista ja teoksessa mukana olevia soittimia. Tätä kaikkea on ollut ihanaa työstää yhdessä tanssijoiden Mira Kauton, Marlon Moilasen ja Anna Maria Häkkisen kanssa. Heidän tarkat havainnot esiintymisestä käsin sekä se, miten he tanssivat ja suhtautuvat omiin tansseihinsa, ovat keskeisessä osassa teoksen rakentumista.
Marianna: Olen työskennellyt tosi paljon 1600-luvun musiikin kanssa ja lähestynyt sitä paitsi “historically informed performance” -näkökulmasta, myös sovituksellisesti ajatellen sitä materiaalina jollekin uudelle, sekä näiden yhdistelminä. Ajattelen että on kiinnostavaa, millä tavalla vanhan musiikin esittämisessä kuuluu ajan kerroksellisuus, se että se on vanhaa mutta tapahtuu kuitenkin uutena tässä ja nyt, ja että se voi olla nykyesityksen materiaalia. Vaikka 1600-luvun musiikkimateriaalia lähestyisi hyvin vapaasti ja sovituksellisesti, vanhat kappaleet tarjoavat kuitenkin jonkun “jo olemassa olevan” asian, johon olla suhteessa, kun mietitään esitystä – jonkun keston, rakenteen, affektikuljetuksen, runon...
Tässä Sfäärit-projektissa halusimme lähteä molempien elementtien, musiikin ja tanssin kohdalla liikkeelle enemmän tyhjästä. Minulle on ollut myös todella kiinnostavaa seurata kahden esityksemme säveltäjän, Lauri Supposen ja Justina Repeckaiten työskentelyä, ja mielestäni me olemme päässeet prosessissa sellaiseen yhteistyöhön, jota toivoimmekin, eli olemme lähestyneet sekä musiikin että tanssin komposition syntyä jaetusti, työryhmänä.
Me soittajat eli minä ja pitkäaikainen ystäväni ja kollegani Petteri Pitko emme ole suinkaan saaneet valmiita nuotteja eteemme, vaan musiikkia, jonka kestoja, sävyjä ja rakennetta on ratkottu yhdessä säveltäjien, Annan ja tanssijoiden kanssa. Mukana on myös Shiva Fesharekin minulle säveltämä cembalosoolo, jota olemme voineet Annan kanssa lähestyä “jo olemassa olevana” palasena, ja on tuntunut hyvältä, että työskentelyssä on mukana sellainenkin osio.
- teoksen ennakkotekstin perusteella näyttää kuitenkin siltä, että myös barokin ajan musiikkiteoriat ovat jollain tavalla läsnä teosprosessissa. Voitteko kertoa tästä lisää?
Marianna: Jo se lähtökohta, että meillä on kaksi historiallista kosketinsoitinta näyttämöllä, tuo mukanaan jonkun suhteen historiaan. (Tosin ajattelen vaikkapa pianoa tai viulua oikeastaan ihan yhtä lailla “historiallisina” soittimina kuin cembaloa tai urkupositiiviakin… tai näiden kahden lisäksi näyttämöllämme olevaa 1960-luvun nauhakaikulaitetta.)
Meillä oli hyvin varhaisessa vaiheessa prosessia mukana keskusteluissa 400–500-luvuilla eläneeltä Boethiukselta juontuva historiallinen käsitys musiikin kolmijaosta: musica mundana - musica humana - musica instrumentalis. Tämä jako kuvastaa sitä ajattelua, että maailmankaikkeuden sfäärien ikuisen liikkeen ajateltiin olevan ilmaistavissa musiikin proportioiden, lukusuhteiden kautta, ja tuo sama järjestys ilmeni ihmisen maailman mittakaavassa ja tuli ihmiskorvien kuultavaan muotoon soitinten tai ihmisäänen muodostamien, soivien intervallien kautta. Tämä mittakaavojen ajatus tai ajatus siitä, että musiikki sitoo yhteen mikro- ja makrokosmosta, oli sitten mukana myös säveltäjien kanssa käymissämme keskusteluissa jo hyvin aikaisessa vaiheessa prosessia.
Lisäksi päätimme käyttää 1600-luvulla hyvin yleistä viritysjärjestelmää, keskisävelisyyttä, joka poikkeaa kuuluvasti nykyään yleisimmästä tasavireisestä järjestelmästä. Se sisältää ihania luonnonpuhtaita terssejä, joita ei tasavireisyydessä kuulla ollenkaan, ja toisaalta myös nykykorvalle ihmeellisen kokoisia “epävireisiä” intervalleja. Nämä viritysjärjestelmän ominaisuudet muodostavat soivan äänen materiaalisuuden, jolla säveltasosuhteidensa kautta on jonkinlainen yhteys historialliseenkin musiikkiin ja sen taustalta löytyviin ajatusrakennelmiin.
Anna: Ajatus mittakaavoista on ollut prosessissa mukana jo pitkään. Teoksessa on jotain hyvin intiimiä ja toisaalta ollaan jossain tosi laajoissa ja ei oikein mihinkään fokusoivissa tapahtumissa. Tulee mieleen Laurin sanat pari päivää sitten: teoksessa on sellainen tuntu, että näyttämöllä ollaan “tässä ja nyt” ja siitä käsin avautuu toisia sfäärejä.
- teoksessa kuullaan kaksi nykymusiikki-kantaesitystä, joita on myös työstetty yhdessä teidän ja esiintyjien kanssa. Millainen tämä prosessi on ollut, niin säveltäjille kuin esiintyjille? Nykytanssiteosten tekijät ovat tottuneet työskentelemään äänisuunnittelijoiden kanssa, onko esim. suhteessa tähän eroja vai yhtäläisyyksiä?
Anna: Ihailen sitä tarkkuutta, jota säveltäjien tavassa hakea sitä äänten järjestymisen ja yhdessä soimisen tapaa on ja miten soittajat ja säveltäjät puhuvat ajasta ja asioiden kestoista. Olemme työskennelleet paljon sekä tanssi- että musiikkimateriaalien kestojen kanssa ja miettineet, millaista annostelua kukin kohta teoksessa vaatii.
Edellisen läpimenon jälkeen dramaturgi Masi Tiitta sanoi minusta osuvasti, että teoksen etenemisen logiikka ei noudata tyypillisen tanssiteoksen rakentumisen tapaa tai kestoja. Se on minusta tosi virkistävää! Tuntuu, että tähän teokseen on tulossa upeita tansseja, joiden kestot tekevät niistä erityisiä, ja uskon että näin ei olisi tapahtunut ellemme olisi tehneet teosta yhdessä säveltäjien ja muusikoiden kanssa.
Manna: Tähän tuli jo tuolla aiemmin myös vähän vastattua. Mutta harjoitusprosessi on aika pitkä verrattuna tyypillisempään uuden musiikin harjoitusprosessiin, jossa muusikot saavat nuotit ehkä kuukautta ennen esitystä säveltäjältä, ja säveltäjä kuulee harjoituksia muutamia päiviä ennen kantaesitystä. Siinä vaiheessa voi olla myöhäistä tehdä muutoksia sävellykseen.
Minulle muusikkona tämä monivaiheinen ja pidempi musiikin valmistumisprosessi on kyllä todella kiintoisa, koska voin esimerkiksi ehdottaa soittimen ääressä syntyviä ratkaisuja, ja voimme yhdessä säveltäjän kanssa kuulostella soitinten eri mahdollisuuksia ja sointivärejä. Luulen, että säveltäjän työllekin tämä on antoisaa!