Amalgam Melee – emotionaalisen ruumiin kenttä

- ennakkotekstissä nostetaan esiin vallan ja väkivallan hierarkiat nimenomaan suhteessa kokemukselliseen ruumiiseen ja oman perimän aiheuttamiin sisäisiin ristiriitoihin. Voitko avata tätä näkökulmaa hieman enemmän? 

Pohdin vallan kysymyksiä suhteessa valkoisuuden ja ruskeuden rakenteisiin, minkälaiset vallan ja väkivallan hierarkiat operoivat suomalaisessa yhteiskunnassa ja minussa? Kun pohdin väkivaltaa, mietin kenellä on toimijuus määrittää mitä on väkivalta; mikä nähdään väkivallaksi missäkin tilanteissa ja kenen tekemänä. Väkivallan kysymys kietoutuu laajemmin valkoisen ylivallan rakenteisiin. 

Olen euraasialainen, suomalainen, Suomessa syntynyt ja kasvanut, sosiaalistunut hahmottamaan maailmaa suomalaisen nationalistisen identiteettiprojektin mukaisesti. Isäni on valkoinen suomalainen, ja äitini on ruskea filippiiniläinen. Kulttuuriperimässäni on vallan hierarkia, moninainen rakenne suomalaisen maahanmuuttopolitiikan, rasismin, patriarkaatin ja luokan vaikutuksia. Ruskea äitini on integraation vaatimuksesta menettänyt kulttuurista identiteettiään ja kieltään. En puhu äitini kieltä, ja minulla on kokemus, etten ole saanut kokea hänen kulttuurinsa, tapojen ja perinteiden läsnäoloa, vaalimista ja juhlistamista omassa kasvussani. Että on tavallaan oikeus johonkin, tai että jotain kuuluu minulle, mutta en ole saanut sitä. Etten ole osallinen tai että minulla ei ole pääsyä yhteisöön, johon diasporisesti kuulun. Mutta tietenkin se filippiiniläisyys on osa minua ja kasvanut minuun erilaisilla monisyisillä tavoilla ja sävyillä, ne ei vaan ole tulleet osaksi minua sellaisten yleisesti ymmärrettyjen identiteetin osa-alueiden kautta. Joka on vaikeuttanut sen hahmottamista, tunnistamista ja vahvistamista itselleni. 

Nämä rakenteet ja vallan hierarkiat ovat suhteessa sisäistetyyn rasismiin; ylisukupolvinen sisäistetty rasismi on syvällä mun ruumiillisuudessa. Se operoi aasialaistaustaisilla mm. seuraavilla tavoilla: kuulumisen ja hyväksynnän tavoitteluna, tietynlaisena viehätyksenä/vetovoimaa valtaapitävää (rakennetta) kohtaan tuntemisena, sekä valkoisen ylivallan piirteiden vahvistamisena, oman etnisen identiteetin pirstoutumisena/hajoamisena ja virheellisen sosio-poliittisen tietoisuuden muodostumisena. Nämä tekijät operoivat ilman tietoista tarkoitusta tai aikomusta ja hallintaa, ja ilmenevät mm. heikkona kollektiivisena ja henkilökohtaisena itsetuntona, psykologisena stressinä, heikkona kulttuuristumisena (lower inculturation), ryhmän ja henkilökohtaisten piirteiden negatiivisena arvottamisena, matalana kuulumisen kokemuksena omaan etniseen ryhmäänsä, parantumattomana kipuna (unhealed pain), raivona, “väkivaltana” , sekä muina mielenterveyden ongelmina.

Euraasialaisen identiteettini muodostuminen on käynyt läpi prosessin, joka edelleen toki jatkuu; olen ollut tietynlaisessa virheellisessä/valheellisessa ymmärryksessä omasta etnisyydestäni, ja sosiopoliittisesta positiostani. Intersektionaalisen feminismin ja luokkatietoisuuden (tai luokka-analyysin) työkalut ovat avanneet minulle totuudenmukaisempaa ja poliittisesti tietoisempaa ymmärrystä omasta 'valkoisuudestani' ja 'ruskeudestani'.

Todistan rakenteellisen rasismin, patriarkaatin ja luokan rakenteiden lävistävän ruskean vanhempani elämän. Seuraan sitä melkein kuin sortajan näkökulmasta, mutta en kuitenkaan. Koska olen syntyperäinen suomalainen minulla on sellaiset etuoikeudet, ettei rasismin, patriarkaatin ja luokan kysymykset kosketa minua juuri tällä tavalla. Minun ja ruskean vanhempani välillä on selkeä vallan hierarkia. Ja samalla tämä on se kohta, jossa "peritty" sisäistetty rasismi astuu mukaan kuvioon. Toisin sanoen, kokemukseni sisäinen ‘konflikti’ on, että omaan paljon etuoikeuksia, minulla on pääsy valkoisen ylivallan rakenteisiin eli että minulla on tuoli siinä Pohjois-Euroopan/globaalin lännen pöydässä joka syö sitä kakkua, joka on 90 prosenttisesti globaalin etelän sorrolla tuotettua. Samanaikaisesti olen itse suomalaisen fasismin, rasismin, sekä sisäistetyn rasismin rakenteiden ja vaikutusten alainen. Sortaja ja sorrettu. 

- muistan että puhuit myös tietynlaisesta raivon tunteesta, jonka tunnistat, ja minusta tämä on kiinnostava teema, joka ei minusta ole ollut kauheasti erityisesti esillä kun on käsitelty kahden kulttuuriperimän omaavien kokemuksia. Tämä siis taustaksi edelliseen kysymykseen, en osannut esittää sitä kovin tarkasti

Omalla kohdallani nämä hiertymät ja sorron rakenteet; näiden rakenteiden “monimutkaiset” “sanoittamattomat” ja “näkymättömät” mekanismit ja voimat ovat synnyttäneet ruumiilliseen kokemukseeni suuttumusta (eng. anger, mielestäni suomenkielinen suuttumus ei vastaa anger sanan latausta, mutta en halua myöskään käyttää sanaa viha joka kääntyy englanniksi hate) ja raivoa. Laitan nuo sanat heittomerkkeihin, kun ne eivät oikeasti ole näkymättömiä tai monimutkaisia, vaan ihan todellisia, fyysisesti koettavia ja ruumiissa tuntuvia. Esim. Suomessa sisäistettyä rasismia ymmärretään hyvin heikosti. 

Nämä hierarkiat suhteessa kulttuuriperimääni ovat synnyttäneet omassa ruumiillisuudessani syyllisyyttä, joka myös manifestoituu suuttumuksena ja raivona. Enkä tarkoita tällä sellaista valkoiseen haurauteen liittyvää syyllisyyttä, vaan sellaista syyllisyyttä joka kasvaa lapsesta painoksi ruumiiseen kun aistii, todistaa ja elää näitä rakenteita. Ja jonka reitittämiseen olen sitten päässyt vasta noiden mainitsemieni poliittisten työkalujen myötä. Samalla nyt huomaan tätä kirjoittaessani, että tuntuu jotenkin typistävältä puhua suuttumuksesta tai raivosta. Ja tulen tietoiseksi siitä miten raivoksi “leimaaminen” on usein sitä ulkomaailman toiseuttavaa luentaa. On kyse paljon monimutkaisemmasta emotionaalisesta kentästä, kuin vain suuttumuksesta sen monine sävyineen. 

Amalgam Melee pyrkii näyttämöllistämään sitä ruumista/ruumiillisuutta, joka on näiden edellä mainitsemieni hierarkioiden ja hiertymien, molemmilla puolilla, alla, välissä, puristuksessa, paineessa. Piirtää näkyväksi sitä eräänlaista jännitettä, joka on syvälle ruumiiseen kasvanut ja kietoutunut. Sen tuntua ja painoa, josta on vaikeaa saada kiinni, josta on vaikeaa saada selkoa ja sanallisesti määrittää, mutta joka on hyvin todellinen ja ruumiissa raskaasti tuntuva. Se ei ole vain suuttumusta, raivoa, häpeää, surua, kipua, syvää depressiota yms. vaan kaikkia näitä sisäkkäin, lomittain, toisiinsa sekoittuneena tai jotain muuta? 

Amalgam Meleessä on paljon kyse siitä, miten voisin olla ja antaa tilaa tälle ruumiille ja sen emotionaalisuudelle; jonka suuttumus pitää sisällään surua ja suremista, mutta myös jonkinlaista vastarintaa ja muutoksen energiaa. Sitä oman poliittisen tietouden rakentumisen prosessia, että oma sosio-poliittinen asema pitää sisällään kaikki nämä hiertymät, etuoikeudet, valtasuhteet ja sortavat rakenteet, ja että samalla siinä piilee voimaa ja mahdollisuus määrittää itselleen mitä identiteetti ja yhteisö voi olla.

Ajattelen, että kysymys vallasta ja väkivallasta nousee jälleen esiin, kun pohdin miten tämän rodullistetun ruumiin kokemuksen ilmaisulle on tilaa. Tuntuu, että suomalainen valkoinen sosiaalinen normikoodisto määrittää kaikenlaisen valkoisuudesta poikkeavan olemisen tavan, ns. “liikaa olemisen”, aggressiivisena tai milloin milläkin tilanteeseen sopivalla, eksotisoivalla tai dehumanisoivalla tavalla. Rasismi vaikuttaa siihen miten ymmärrämme, luemme, tulkitsemme ja pyrimme kontrolloimaan ruskeiden henkilöiden olemusta. Ja miten sitä kontrolloidaan vallalla ja väkivallalla. 

Esimerkiksi rasismin kokemuksen ilmaiseminen on usein vaikeaa, sillä ei ole pääsyä sellaiseen ‘neutraaliin’ ‘tässä henkilö ilmaisee tunteitaan’ tilaan, vaan esim. turhautumisen ja vihaisuuden ilmaisemisen myötä voi tulla luetuksi tai stereotyypitetyksi niin ettei ole yhteistyökykyinen, vaan aggressiivinen, väkivaltainen, uhkaava, uhka. Ja tämä itsessään saattaa taas luoda ruskealle henkilölle turvallisuusuhan. Nämä rasistiset stereotypiat tietty vaihtelevat /riippuvat suhteessa etnisyyteen ja intersektioihin. 

Miten purkaa auki sitä ruumiillisuutta, tai sanoittaa niitä tunteita joiden olemassa oloa “ei tunnusteta”, jotka kertyvät tilanteista ja rakenteista, joita valkoisuus ei tunnusta, eli siis ole näistä rakenteista “tietoinen”? Esim. monenlaiset arkiset tilanteet, joissa oman ruumiin emotionaalisuus alkaa kuplimaan, kuten vaikka valkoisen solipsismin, eli moraalisen, yhteiskunnallisen ja älyllisen ylemmyyden edessä. Tuntuu, että sitä on mahdotonta lävistää; tulee kokemus, että sille pitää vaan myöntyä tai alistua, tai et hetkissä pitää olla skarppi ja voimissaan, että saa itsestään ja strategioistaan kiinni call outatakseen sen oikein. Ja arvioida että onko siitä mahdollisesti aukeavaan tilanteeseen voimia. Amalgam Melee on teos, jossa pyrin käsittelemään näitä kysymyksiä ja tätä monisyistä ruumiillista kokemuksellisuutta. 

- tekstissä viitataan myös ruumiiseen kolmantena tilana. Voitko kertoa tarkemmin mikä tämän ajatuksen takana on, mitä ovat kaksi muuta tilaa?

Ajattelen että Amalgam Melee esityksenä tai ruumiinani on eräänlainen kolmas tila. Tällä viittaan kysymykseen kahdesta kulttuuriperimästä, että tällaisena kolmannen kulttuurin lapsena en ole joko tai, esim. suomalainen tai filippiiniläinen, tai 50-50, vaan sekä-että-ja vielä-ja niin edelleen. Eid, Hubara, Suinner ja Beilinson sanoittavat toimittamansa Third Culture Kids -kirjan esipuheessa, miten “Third culture kidsien luomat kolmannet kulttuurit ovat sellaisia luovuuden tiloja, jotka eivät perustu monikulttuurisuuden eksotisoinnille tai vastapareille, vaan ne ovat tiloja, jossa näemme sekä itsemme, että toiseuden itsessämme sulassa sovussa.”

Ajattelen, että Amalgam Melee on teoksena ja ruumiinani tällainen kolmas tila, jossa nämä aiemmin mainitsemani hiertymät ja hierarkiat ovat yhtä aikaa koko ajan olemassa, kontaktissa, konfliktissa, kaaoksessa, rinnakkain ja prosessissa. Jossa minulla on samanaikaisesti toimijuutta määrittää itse itselleni millainen esim. etninen identiteettini on. Että etninen identiteetti ei tarvitse olla selkeä, mutkaton tai “oikealla” tavalla johdonmukainen, vaan se on ehyt tällaisena amalgaamina meleenä, kaikkine hiertymineen, ja koko ajan vahvistuva. Eikä kyse ole tietenkään vain ns. kärsimyksestä vaan elämän kaikenlaisista muista ulottuvuuksista, ilosta, riemusta ja nautinnosta, jota 3rd culture kid- kokemukseen kuuluu. Amalgam Meleen kohdalla ajattelen tuota kolmatta tilaa myös sellaisen oman poliittisen toimijuuden ja tietoisuuden kasvamisen tilana.

Hmm olisko kaksi muuta tilaa sitten suomalaisuus ja filippiiniläisyys?
En ole varma mitä mieltä olen tästä. Koska omalla kohdallani ajattelen, että minun suomalaisuuteni ja filippiiniläisyyteni ovat samanaikaisesti ja erottamattomasti juuri tuota kolmatta tilaa. 

- millä tavalla sisäiset ristiriidat tulevat näyttämöllistymään tässä teoksessa? Mitä näyttämöllä on ruumiin lisäksi?

Minua kiinnostaa koreografisesti ruumiin materiaalin lähestyminen ruumiin kokemuksellisuudesta ja emotionaalisuudesta käsin, sekä se ruumiin todellisuuden ja esityksen ja performatiivisuuden välinen kitka. Se tuntuu hyvin jännittävältä ja kutkuttavalla tavalla haastavalta, etenkin tässä teoksessa, että miten uskallan antaa itseni mennä näihin haavoittuviin paikkoihin itsessäni, ja katsoa millaista ‘ruumiin runoutta’ syntyy. 

Mulla on näyttämöllä mukana objekteja, jotka kytkeytyvät/symboloivat eri tavoin kulttuuriperimääni. Työskentelen näiden objektien kanssa suhteessa omaan ruumiiseeni, sen kokemuksellisuuteen, emotionaalisuuteen, ilmaisullisuuteen, suhteessa näihin mainitsemiini yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja tasoihin vallasta ja väkivallasta. Koreografinen rakentuminen on se paikka, jossa esityksen koreografis-ruumiilliset materiaalit synnyttävät ja asettuvat vuoropuheluun; näyttäen ‘sisäiset ristiriidat’ tai hiertymät, sen amalgam meleen. Kierros kierrokselta, peraten auki tätä koreografiaa.

Marika Peuran ja työryhmän Amalgam Melee Zodiak Stagelle 5.–19.9.2024