Zodiakin ensi-iltatestaajat ovat utelias joukko nykytanssin katsojia, jotka käyvät katsomassa kaikki vuoden 2024 kantaesitykset. Mitä ajatuksia heissä herätti Marika Peuran ja työryhmän Amalgam Melee?
Näyttämö loisteputkineen ja kuluneine harmaine muovimattoineen toi mieleen pikamuotiliikkeen vanhassa ostoskeskuksessa. Taiteilijan tylsistyneet kasvot, monotoninen askellus ja släbäreiden läpsyntä, sekä katsomon järeät puistonpenkit tukivat tätä ensivaikutelmaa. Tämän päälle jännitettä viritti kansallispuvun puukkovyö, pieni Suomen lippu nurkassa yhdistettynä taiteilijan filippiiniläisiin kasvonpiirteisiin. Taustoittaakseni: matkalla esitykseen kuljin läpi puiston, missä läjä nahkatakkisia ja camo-shortsisia ukkoja paistoi makkaraa pystyttämänsä siniristilipun kupeessa. Mietin mitä nämä makkaran paistajat tähän sanoisivat, mutta kumpi lopulta onkaan suomalaisempaa: muiden menoihin puuttuminen vai lavaa kiertävän taiteilijan olemus, joka huutaa: “ei voisi vähempää kiinnostaa”.
Ennen esitystä olin kaivannut kahvia tai energiajuomaa, mitä ei kuitenkaan lämpiössä myyty. Jos esitys tavoitteli katsojan vaivuttamista unen ja valveilla olon välimaastoon, olin helppo kohde. Rysähdykset ja kompuroinnit nykäisivät kuitenkin pinnalle. Esityksen neljä osaa tuntuivat jälkeenpäin ajatellen sulautuvan yhdeksi identiteetin kerrosvoileiväksi, kun en ollut aivan hereillä taitekohdissa.
Tanssilattian mikitys ja sen livemiksaus toivat mieleeni keväältä Sara Grotenfeltin ja Selma Reynisdóttirin HOPP-teoksen, missä tässäkin rakennettiin keskeiselle objektille ominaisen äänen varaan. Siinä missä släbärit yhdistyivät Amalgam Meleessä ääneen, kömpelyyteen ja agressioon, ja intiimiyteen, yhdistyi puukko valoon, ryhtiin ja etäisyyteen. Koin ilahduttavaksi sen, kuinka alun kompurointiin liittyvät pakonomaiset ja vastenmieliset säpsähdykset olivat klubin pimeydessä ja musiikin soidessa luontevia, toivottuja ja mukaansatempaavia.
Hetket, joina taiteilija lähestyi yleisön jäseniä käsimerkein ja elein jäivät minulle irrallisiksi. Toisaalta kohtaus, jossa puukon heijastama valokeila ohjattiin yksittäisten yleisön jäsenten kasvoihin oli nerokas.
Esitys oli kokonaisuudessaan vaikuttava, koskettava, ja ajatuksia herättävä. Olen kiitollinen, että sain mahdollisuuden jäädä kuuntelemaan taiteilijatapaamisen, mikä entisestään taustoitti teosta sekä sai ajattelemaan filippiiniläisten asemaa Suomessa ja maailmalla. Entisenä Suonenjokelaisena filippiiniläiset ja thaimaalaiset marjanpoimijat ovat tuttuja lapsuuden katukuvasta, ja lapsena opittu jääkin usein taka-alalle, ellei joku muu havahduta ajattelemaan asiaa.
—-------
Esityksessä vaikuttavinta ja häiritsevintä oli sen alusta asti välittynyt tuntu tilanteen uhkaavuudesta. Toisto piti tilannetta kasassa, ja kerran toisensa jälkeen se, niin tilanne kuin ruumis joka oli siinä, rikkoutui.
Ruumista näyttämöllä tuntuivat hallitsevan pakot - pakko kävellä, pakko kouristella ja menettää hallinta. Myös esityksen äänimaailman rahinat, jotka aluksi tuskin erottuivat mutta ottivat vähitellen yhä enemmän tilaa kertoivat minulle siitä, että jokin on rikki.
Välttämättä esityksestä ei ollut minusta helppo lukea, mitä ristiriitaa siinä käsiteltiin, mutta se, että ristiriidasta on kyse, välittyi myös katsojalle hyvinkin ruumiillisena jännitteenä. Lopussa jokin huipentui, tai ehkä pikemminkin kasvoi sietämättömäksi.
En ehkä täysin ymmärrä, miksi juuri muovitossut ja puukko latautuivat esityksen kuluessa täyteen (ristiriitaista) merkitystä, mutta eittämättä näin tapahtui, ja varsinkin se, että tossut tuntuivat lopulta yhtä elollisilta ja aktiivisilta kuin esiintyjän ruumis, oli hämmästyttävää.
En oikeastaan kokenut teosta ensisijaisesti tanssiesityksenä vaan hyvin ruumiillisena performanssina. Tätä rajaa toki monasti muulloinkin kuljetaan nykytanssiesityksissä.
—---------
Teos Amalgam melee on tunnelmaltaan negatiivinen ja synkkä, mikä valitettavasti heijastaa huolestunutta aikaamme. On uutta minulle nähdä Marika Peuralta teos, jossa on näin paljon ahdistavuutta. Jo alussa käy ilmi, että yleisö on vihollinen.
Teoksessa kuljetaan ympyrää, se on elämänkulun loputon symboli, palataan aina lähtöpisteeseen. Tanssija kulkee määrätietoisesti eteenpäin yllään uutuuttaan kiiltävä, helisevä helavyö ja vanhat vaaleanpunaiset flip flopit, joista lähtee iso ääni. Helavyön ja sandaalien kontrasti on selvä, ne eivät sovi yhteen ja edustavat kahta eri kulttuuria. Tanssija alkaa kompuroida, aivan kuin flip flopeissa olisi jotakin vikaa, eivätkä ne enää pysy jalassa. Jalkapohjien alla oleva identiteetti alkaa murtua, päämäärä hävitä ja muuttua kaaokseksi. Sandaali muuttuu välillä aseeksi, mutta kuitenkin tanssija saa sen takaisin jalkaan ja pääsee jatkamaan matkaa.
Tanssillisesti mielenkiintoisinta tässä teoksessa ovat Marika Peuran ilmaisuvoimaiset kädet. Hän tekee voimakkailla käsivarsillaan kauniita liikkeitä ja muotoja. Käsivarsien jännittyessä voi erottaa jokaisen lihaksen. Ranteiden pyörähdykset ja sormien liikahdukset ovat sulokkaita, kun hän käsittelee aluksi sandaalia ja myöhemmin puukkoa. Voisin tuijottaa tuntikausia vain näitä käsiä!
Helavyö puukkoineen kuuluu eteläpohjalaiseen kulttuuriin. Minä olen kotoisin juuri sieltä. Tanssija nostaa kauhavalaisen puukon ylös vitjan kanssa ja kääntelee sitä yleisöön ja itseensä päin. Tuntuu kuin kylmä virtaus valtaisi tilan. Puukko vaikuttaa olevan tanssijan kädessä erilainen kuin sandaali. Tokihan sitä ei voi yhtä rennosti käsitellä, mutta tämä vierasesine ei istu käteen aivan yhtä luontevasti.
Tuntuu inhottavalta, kun puukon terä osoittaa yhtäkkiä kohti, haluaisiko joku todella tappaa minut? Se on laiton uhkaus, jota ei toteuteta. Mietin, onko se tarpeen. Tällainen voi laukaista ihmisessä jotakin pahaa, joten miksi osoittelu? Sohaista nyt puukolla kohti pohjalaista traumaa! Alan hengittää raskaasti ja yskiä.
Etelä-Pohjanmaalla puukkojunkkarit eli häjyt kulkivat juhlissa pelottelemassa ihmisiä 1800-luvulla, mutta ei sitä haluta enää korostaa. Valitettavasti molemmissa kulttuureissa aseiden käyttö ei jäänyt vain uhitteluksi. Siksi helavyön nostaminen tällaiseen teokseen hitusen ärsyttää minua ja olisin toivonut, että Peura olisi käyttänyt jotakin muuta. Teoksen lopussa tanssi jää toissijaiseksi ja tämä hieno, kiiltävä puukko vie kaiken huomion. Tanssiesityksessä haluan, että minut viedään tunnelmaan tanssilla eikä rekvisiitan avulla.
—------
Marika Peura ’Amalgam Melee’ on yhden esiintyjän, kahden esineen, kolmen osan, ja neljän suunnan ehdotus. Katse kiinnittyy tanssijan käsiin ja kasvoihin - terävä, harkittu, voimakas liikerata. Peura kävelee tilassa jaloissa sandaalit ja vyötäröllä puukko. Esityksen edetessä hän tutkii, kyseenalaistaa ja omaksuu lähestymistapoja näihin kahteen esineeseen. Mitä valkoisena katsojana tunnistan näistä esineistä? Minkälaista suhdetta esineisiin esiintyjä ilmaisee? ”En itse kutsuisi sitä uhmaksi”, taiteilija kommentoi myöhemmin. Seinällä roikkuu pieni, pateettinen suomen lippu. Esitys artikuloi intiimien traumojen sidontoja suuriin äärettömyyksiin, joita Peura kantaa kehossaan. Jännitin rintakehääni ja hengitin pinnallisesti - tilan affektit tiivistyvät puukolla leikattavaksi. Tämän esityksen näkeminen jätti minut tietoisemmaksi siitä kaikesta, mitä en omasta positiosta pysty katsomosta poistuttua oikeasti näkemään.
—------
Kävin katsomassa esityksen noin kaksi viikkoa sitten ja en halunnut kirjoittaa muistiinpanoja esityksen jälkeen, vaan halusin antaa esityksen muiston elää omalla tavallaan ja tarkastella sitä mitä esitys jättää jälkeensä.
Ensimmäisenä muistan, kuinka salissa penkit oli asetettu maton kahdelle puolelle, joten esitystä katsoessani huomasin katsovani myös vastapäisen yleisön kasvoja, heidän katselemistaan. Muistan, että pidin valoista todella paljon. Lopussa valoista muodostui Suomen lipun ääriviivat. Lippu ja teoksen alku vastasivat ennakkotekstiä, jonka luin ennen esitystä ja tutustun nyt tätä kirjoittaessani taiteilijahaastatteluun Zodiakin nettisivuilla. Ennakkotekstiin yhdistyi väkivallanomainen jalan tömähdys.
Teoksen loppu oli hieno, kun yksi työntekijöistä ilmoitti esityksen loppuneen. Se myös korosti salia ja tanssin paikallisuutta, ikään kuin tanssija olisi huoneessa aina ja esittäisi esityksen vaikka yleisöä ei olisikaan paikalla
Muistan, että teoksen lopussa taiteilija otti vyöllä roikkuneen veitsen mukaan tanssiin. Hänen kehonsa oli jännittynyt pidellessään sitä. Mielessä käväisi Gallen-Kallelan Kullervon kirous -maalaus, mikä tietenkin teoksen aiheen kannalta herättää kysymyksen kulttuurisista viittauksista ja omasta kulttuurisesta taustastani.
Taiteilijahaastattelussa Peura kuvaa, kuinka todisti ruskean äitinsä kohtaamaa rasismia, misogyniaa ja luokkaan liittyvää sortoa. Samalla Peura kertoo omasta elämästään erilaisten valtarakenteiden lomassa ja siihen liittyvää kehollista vihan tunnetta. Minusta tämä ajatus oli läsnä teoksessa ja mietin tätä todistamista ikään kuin katsojan näkökulmasta. Mitä katsoja todistaa tämän teoksen kohdalla? Miten modernia tanssia tulisi katsoa? Onko taiteessa aina kyse katsomisesta, vai onko tässä kyse enemmänkin jonkinlaisesta tunteesta ja liikkeestä. Kutsu tuntemaan mukana?
Marika Peuran ja työryhmän Amalgam Melee Zodiak Stagella 5.–19.9.2024