Zodiakin ensi-iltatestaajat ovat utelias joukko nykytanssin katsojia, jotka käyvät katsomassa kaikki vuoden 2024 kantaesitykset. Mitä ajatuksia heissä herätti Sonja Jokiniemen ja työryhmän Armo?
Ensimmäiseksi esiintymislavan koosta ja siitä, kuinka hienosti Pannuhallin seinän rujo betonilla paikattu tiiliseinä oli yhdistetty lavaa reunistaviin karjalaishenkisiin puisiin koristelistoihin ja ryijyihin, joihin oli ommeltu häilyviä ihmishahmoja. Samoin ilahdutti, kuinka neljä yksilöllistä, eri ikäistä ja kokoista tanssijaa viehättävissä asuissaan marssivat kuin yhtenä sotaisan rummun lyödessä. Rytmiä rikkoi satunnaisesti kuplahteleva ksylofoni, ja marssi alkoi muistuttaa tanhua. Alussa tanssijat etsivät varovasti omia yksilöllisiä motiivejaan, ja kasvoivat esityksen edetessä jopa karikatyyreiksi itsestään. Erityisesti mieleen jäi mainio Harrison Ford -henkinen sormien napsautus höystettynä olan kohautuksella ja irvistyksellä.
Liikekielen kehittymisen myötä ajattelin yhteisöstä irtaantumista, sen tapojen, järjestyksen vieroksuntaa – ja sitä, kuinka kaikkea vanhaa saattaa hetken hapuiltuaan katsoa uudella lempeydellä. Olin jo näkevinäni, kuinka esityksen langat tullaan sitomaan yhteen, kunnes lavalle asteli viides hahmo silmiinpistävässä sinisessä takissa. Tätä seurannut koskettava laulu laulu isälle nosti teoksen rakenteen uudelle kompleksisuuden tasolle, mutta laulun sanoitus sekä tälle rauhoitettu tila maadoittivat katsojaa. Loppukohtauksessa oli hassu ja söpö tunnelma: vähän kuin coming of age -leffassa, jossa mokataan ystävyydessä ja rakkaudessa, joudutaan palaamaan arkeen, ja kaikki on silti ok.
Ääni- ja valosuunnittelu tekivät minuun vaikutuksen. Lavan sivuille asetetut kohdevalot saivat aikaan sen, että tanssijoiden marssiessa seinälle piirtyi moninkertainen määrä eri suuntiin kulkevia varjohahmoja. Äänimaisema sisälsi orgaanisia rumpujen, puupuhaltimien ja urkujen sävyjä, sekä syntetisaattoreita. Esityksessä kuultiin militantteja rudimentteja, maalailevaa ambienttia, ja jopa kansanmusiikkivaikutteita yhdistettynä hiphop-henkiseen rumpumattoon. Esitys yllätti minut erityisesti sillä, kuinka se onnistui yhdistämään niin monia erilaisia elementtejä tuntumatta hajanaiselta.
- - -
Kirjoitan nyt ajatuksenvirtaisesti, reilu kolme tuntia esityksen jälkeen. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota miten he näyttivät kämmenettömiltä, puu-ukkomaisilta. Edellinenkin [Zodiakin syksyn] esitys alkoi kävelyllä ja tömistelyllä, tosin esityksissä on erilainen tunnelma. Mietin taas tanssimista. Miten lava asettaa tavalliset liikkeet taiteeksi. Ja myös tässä esityksessä yhdellä tanssijalla roikkuu puukko vyöllä.
Pidin teoksen alusta kaikista eniten. Se, miten tanssijat liikkuivat lavalla oli upeaa
En lukenut teoksesta mitään ennen esitystä. Tosin olin nähnyt joitakin mainoksia metrossa.
Pidin laulusta. Minusta teoksen olisi pitänyt loppua siihen. Viimeiset kaksi kohtausta puukehikon kanssa ja sen jälkeinen paluu aiemmin teoksissa esitettyihin liikkeisiin ei enää tuntunut syventävän teosta, enemmänkin tylsistytti. En ymmärtänyt kohtaa, jossa he seisovat rivissä, kuin kuvassa, kuin pellolla. Se taisi tylsistyttää myös.
Pidin musiikista hyvin paljon. Alussa musiikissa kuului kuin jokin kumea ja puumainen helähdys. Ajattelin, että sellainen ääni kuuluu varmaan jos puisen ja onton puunuken sisällä heiluisi puinen pieni pallo. Myöhemmin musiikkiin tuli mukaan elektronisuutta. Kasvoiko se ikään kuin peltoisesta, arkaaisesta maailmasta teknologiseksi?
Keskivaiheen kohdilla tanssijat tanssivat yhdessä ja vetivät toisiaan eri suuntiin. Ei näyttänyt siltä, että he ohjaisivat toisiaan - pikemminkin tuli mieleen, että he tarkistavat että toinen liikkuu oikeaan suuntaan. Koskettavat toista aina sekunnin liian myöhään. Siinä kohtaa tuli mieleen teoksen nimi. Ehkä se on armoa, että varmistaa toisen liikkeen sujuvan oikeaan suuntaan.
Jäin kuuntelemaan teoksen jälkeistä taiteilijakeskustelua. Pidin silloin teoksesta ehkä enemmän. Tanssijat puhuivat tyhjyydestä. Se oli kiinnostavaa. Muistan, kuinka joku sanoi että teatteri on eräänlainen kummitus. Se elää aina partikulaarisessa aika-paikassa, häviää ja kuolee sitä mukaa kun sitä esitetään. Tanssiin tuntuu sopivan sama ajatus. Keskustelun kautta opin teoksen synnystä ja taustasta. Se vaikutti juuri muodostuneeseen mielikuvaan ja muistoon teoksesta. Pidin peltokuvasta enemmän. Se tuntui yhdistyvän keskusteluun jonkin menettämisestä, miten tanssijat käänsivät selkänsä.
- - -
Teos on rauhoittava ja puhdistava, vaikka välillä käydään kaaoksen partaalla. Pidin siitä, miten teoksessa tuodaan karjalaisuutta esiin. Se näkyy koristeissa, tekstiileissä, tanssiaskeleissa ja laulussa.
Rauhoittavuus perustuu toisteisiin askeliin ja kuvioihin. Ne kuvaavat elämää, jossa kuljetaan ja kiirehditään paikasta toiseen. Kohdataan toisia tai kävellään ohi. Ollaan matkalla jonnekin mutta askelten paino välillä vaihtuu.
Aluksi tanssijat ovat yhdessä, mutta vaikuttaa siltä, että heidän välillään ei ole tunnetta. Mitä voi päätellä ilmeettömyydestä? Välinpitämättömyyttä, tunteettomuutta, pelkoa. Jotakin, jota ei voi sanoa tai näyttää.
Kolmijakoinen askelkuvio alkaa vaivuttaa minua jonkinlaiseen transsiin mutta tunnelma muuttuu pian. Joku lähtee kuviosta pois ja loput tanssijat alkavat tarrautua toisiinsa kiinni ja kosketella toisiaan oudosti. He kohtelevat toisiaan kuin räsynukkeja ja liike on epämukavaa. Aivan kuin he taistelisivat ulospääsystä uppoavasta veneestä. Lopulta kaikki on väärinpäin, poissa paikoiltaan ja pelkkää pakkoliikettä. Onko mahdollista enää tulla ehjäksi ollenkaan, paranevatko ruhjeet vai seotaanko lopullisesti?
Tällainen liikekieli on todella vaikeaa toteuttaa. Näyttää kuin tanssijoiden raajat olisivat välillä ikävästi virheasennossa, vaikka ne eivät ole.
Saamme syyn kaaokselle: Ryhmää kohdannut menetys, joka on suistanut sen raiteiltaan. Naisen laulu on kaunista ja surullista. Se hälventää kaaosta, vie meidät kirkkoon.
Lopulta palaset loksahtavat kohdalleen, koristeet ovat valmistuneet ja kaikki ovat jälleen yhdessä, ihmiset löytävät toisensa. Tunnelma on iloinen ja elämä hymyilee hetken, kunnes joku alkaa seota taas ja vie muut mukanaan levottomuuteen. Pysyykö ryhmä yhdessä ilman isän rauhoittavaa läsnäoloa vai repivätkö he toisensa rikki?
Tanssijat ovat karismaattisia ja heiltä mielellään näkisi soolojakin tulevaisuudessa.