Ensi-iltatestaajat ja Sfäärit

Sfäärit veivät minut toisaalle, kiireettömään paikkaan, jossa oli hiljaista huumoria. Ihanan tylsyyden keskelle, jossa kaikki on yhteydessä ja on aikaa syntyä merkityksiä. Esiintyjien keskinäinen yhteys, yhteys musiikin ja liikkeen, valon ja lavasteiden välillä oli vaivaton ja niin luonnollinen, että tuskin huomattava. Tila on minimalistinen, jopa vähän karu, kuten asutkin, sopien erinomaisesti tunnelmaan, korostaen sitä. Entisenä röökimuijana arvostin kovasti myös pientä tupakkataukoa, vaikka savun haju hetken jännittikin.

Olin utelias, sillä en tiennyt ennakkoon, minkälaista ääntä ja liikettä olisi luvassa. Huomasin etenkin valaistuksen vaikuttavan minuun. Se tuntui erilaiselta, jopa paljastavalta. Yleensä saan kokea olevani katsomossa melko incognito, nyt etenkin alun valaistus oli niin paljas, jopa vähän rujo. Milloin teos alkaa ja milloin se loppuu – helppojen signaalien puute sai miettimään, miten olen tottunut saamaan viestejä näyttämötaiteen katsojana ja kokijana.

Olipas mielenkiintoinen esitys. Nyt nousivat pääosaan soittimet ja tanssijat jäi statisteiksi. En ollut lukenut mitään ennakkoon, kuten en tee yleensäkään, ja siksi en tiennyt tulevani "katsomaan" musiikkiesitystä. 

Lavasteet ja valot olivat harkittuja elementtejä ja jättivät tilaa soittimille ja tanssijoille, kuten pitääkin. Ei mitään itsetarkoituksellista valojen käyttöä. Harmoninen kokonaisuus, jossa valot toimivat mutta elivät kuitenkin tilaanteen mukaan. Loistavaa työtä sekä lavastajalta että eritoten valaistuksen suunnitelijalta. Valoissa kiinnitin huomiota vähäeleisyyteen ja harkittuun kokonaisuuteen.

Ihastutti esiintyjien tapa vain olla, aivan kuin he eivät näyttämöllä edes olisi olleet, vain tavallinen päivä jossain. Olivat rauhassa omissa oloissaan, kontakti esiintyjien välillä tuntui aidolle läsnäollessa ja siinä hetkessä syntyvälle. Esitystä oli levollista katsoa, nautin rauhan tunteesta, joka levisi siitä kehooni.

Noste ja paino tuntuvat olevan esityksen keskeisimpiä teemoja. Ehkä sfääreihin kohoaminen ja sieltä palaaminen. Vaikka tykkään arkisen ja todellisen sekä esityksellisen, fiktiivisen, maailman välisestä liikkeestä, mielestäni teoksen intensiteetti jää vajaaksi. Olisin kaivannut ihan vähän lisää - vähän lisää olisi kantanut yleisöön asti. Kun tanssija makaa silmät kiinni repo rankana lattialla, ja hänen käsivartensa kohoaa levitaation kaltaisesti äänen kannattelemana, ihan vähän lisää, niin kohoaminen olisi voinut, tai ehtinyt, tuntua.

Koin voimakkaimpana teoksen kohdan, jossa toinen tanssija kannatteli toisen lattiaa kohti painuvaa painavaa päätä. Kohtauksessa oli kipua. Kallo painaa ja painuu ja toinen jatkaa sen kantamista kämmenissään. Tunnistan yltyvän pääkivun, joka heijastelee hartiasärystä niskaa pitkin kalloon ja sumentaa sen sisuksia. Urkujen äänessä on hieman vihlovuutta ja hetken verran kohtaus yltää minulle asti, kuulen ääntä vain toisessa korvassa ja aivan kuin toinen olisi hetken lukossa. Jo aikaisemmin esityksessä oli tinnitusta muistuttava ääni, jota hetkisen ehti pohtia, kuuluuko se jostain esitykseen kuulumattomasta yhteydestä, mutta tanssijan ilmaan kohoava käsi ainoana tapahtumana lavalla, paljasti sen esitykseen kuuluvaksi.

Esiintyjistä huokui avoimuus ja into tehdä yhdessä, yhdistellä erilaisia taiteen ja tekemisen muotoja. Teoksessa koin hauskaksi sen, miten tanssiin ja musiikkiin keskittyvät tekijät ovat lavalla omintakeisin tavoin – toinen näyttää olevan tietoisempi omasta itsestään lavalla, toinen uppoutuu täysin vaikkapa liikkeeseen. Musiikin ja liikkeen tuottajilla on omat, yksilölliset piirteensä ja tapansa olla, mitä oli hauska havainnoida.

Loppujen lopuksi esitys vei minut melko kepeään tunnelmaan. Siinä tuntui olevan mukana huumoria. Myös instrumenttien valinta tuntui tarkoitukselliselta, ja niiden tuottama ääni oli itselleni melko poikkeuksellista kuultavaa. Mietin, olenko jumissa jonkinlaisessa kuplassa, jonka täyttää tietynlainen musiikki, jota algoritmit syöttävät lisää. Uudelle avautuminen tuntuu näin ollen hyvältä.