Kuukauden kynä -sarjassa eri kirjoittajat makustelevat Zodiakin kauden esityksiä haluamastaan näkökulmasta ja valitsemallaan tavalla. Marika Peuran teoksesta Amalgam Melee kirjoitti kirjailija Fiona 'Elōne
En tiedä nykytanssista juuri mitään. Ennakkokäsitykseni perustuu hyvin homogeeniselle otannalle ja mielikuvani ovat lähinnä vaivaannuttavia. Skeemassani nykytanssista esiintyjät hytkyvät lattianrajassa kuin kiimaiset laumaeläimet riitasointujen ja väkivaltaisen ambientin soidessa, ja jossain vaiheessa esitystä joku on alasti tai vähintäänkin kuivapanee lattiaa.
*
Zodiakin Stagelle Kaapelitehtaalle saapuessani olen epäileväinen. Miten kirjoitan vieraskynän aiheesta, jota en ymmärrä? Miten tulkitsen esitystä, jos se tuntuu tekotaiteelliselta provokaatiopotaskalta tai vielä pahempaa – täysin yhdentekevältä?
Saapuessani Zodiak Stagelle, aula on vielä tyhjä. Odottaessani esityksen alkua luen siitä kertovaa käsiohjelmaasiitä ohjelmasta. Amalgam Melee tarkastelee taiteilijan sisäisiä ristiriitoja suhteessa ruskeuteen, valkoisuuteen, vallan ja väkivallan hierarkioihin suomalaisessa yhteiskunnassa. – “Amalgam melee” viittaa kaoottiseen tai häiriöiseen tilaan, jossa monenlaisia elementtejä on sulautunut ja sekoittunut yhdeksi massaksi, epäjärjestyneellä tavalla. Mielessäni herää uusi ääni. Minä tunnistan nimetyt teemat, samaistun niihin. Ja vaikka en ehkä tiedä nykytanssista, minä todella tiedän, miltä tuntuu olla kaoottisessa tilassa, jossa monenlaiset elementit sulautuvat yhdeksi massaksi epäjärjestyneellä tavalla.
Kun aulaan alkaa valua ihmisiä, tunnistan myös muita ruskeita taiteen tekijöitä ja kokijoita. Lämmin tunne leviää ja mukavuus ottaa vallan minusta. Saliin asettautuessamme odotukseni ovat muuttuneet. Istun takariviin katsomaan Marika Peuraa, joka kiertää valkoista kenttää hiljaa. Luotan ymmärtäväni tarpeeksi. Minä tiedän ymmärtäväni jotain, jota yhteiskuntaamme ja kulttuurin kenttää dominoivat valkoiset katsojat voivat vain tutkia ulkopuolelta, arvata, spekuloida. Olen valmis tulemaan osalliseksi, kuin jaettuun salaisuuteen tai yhteiseen inside-vitsiin.
*
Heti ensiaskeleista olen Amalgam Meleen pauloissa. Se kietoo minut jännittävään odotukseen, jossa Peuran pieninkin liike tihkuu tarinaa ja yhteydet syntyvät kuin itsestään. Värinä, ravistelu, juoksu. Esiintyjän kiertäessä huonetta, minä kyseenalaistan kaiken. Miksi täytyy koko ajan mennä eteenpäin, kiertää yksin samaa kehää yhä uudestaan? Miksi minä teen niin päivästä toiseen? Miksei hän pysähdy, mene keskelle makaamaan, ota rentoa asentoa ja nauti? Miksi minä en?
Yllättävä isku lattiaan saa minut säpsähtämään, veren virtaamaan kehossani ja kohisemaan korvissani. Säikähdän, mutta minun ja esiintyjän välille syntynyt luottamus kantaa järkytyksen yli. Kehon lävistävä, kaiken ylitse pyyhkivä, yllättävä väkivalta, kun sitä ei osaa odottaa. Tunnistan sen. Ulkona maailmassakin on noustava joka kerta ylös ja jatkettava. Kehoni vapauttama adrenaliini tuo mukanaan myös mielihyvän. Seuraavalla kerralla osaan jo odottaa maahan osuvaa iskua, silti tunnen. Ensin pelon, sitten mielihyvän. Olen koukussa.
Teen muistiinpanoja kynä sauhuten. Koen, tunnen, muistan. Amalgam Melee on herkkä, voimakas ja häiritsevä. Se on surullinen, suututtava ja hauska. Esityksen aikana olen jokaisessa päivässäni, arjessa kotona, sukulaisten luona, salaisimmissa ajatuksissani, kaipauksessa, elämäni parhaissa reiveissä, ekstaasissa, sademetsässä ja helvetissä yhdessä ex-poikaystäväni kanssa.
*
Haluan huutaa, nauraa ja heittää vaaleanpunaisen sandaalin yleisössä istuvien otsaan sellaisella tarkkuudella, jonka vain me, jotka tiedämme, että sandaali on maailman tärkein jalkine ja merkittävä kulttuuriperinnöllinen esine, osaamme. Sandaali on söpö ja lempeä, tanssii yhdessä kantajansa kanssa ja pitää tuttua turvallisuuteen tuudittavaa ääntä lätistessään lattiaa vasten. Toisessa hetkessä se kääntyy kohti yleisöä ja vaarallisimmillaan kohti esiintyjää itseään.
Peuran vyötäröstä roikkuva puukko on kaunis ja pelottava. Tämän kiertäessä salia se laahaa perässä ja melkein leikkaa näkymättömäksi naamioituvan valkoisen tyhjyyden. Kun sen terästä välkkyvä valo heijastetaan yleisössä istuviin kasvoihin, minä nauran ääneen. Ele, sekä minun että esiintyjän, tuntuu aktiiviselta vastarinnalta, hegemonian haastamiselta. Toisinaan puukossa, kuten sandaalissakin tuntuu ruumiillistuvan kaikki pakkoajatukseni. Mitä jos puukottaisin jotakuta? Mitä jos puukottaisin itseäni?
Pienen pieni Suomen lippu seinällä jää minulta ensin huomaamatta. Sen koko ja asettelu tuntuvat luonnolliselta jatkumolta teoksen ja minun välisessä dialogissa, kaikessa lipun yleisesti tiedetyn tarkoitusperän vastaisuudessa. Kokonaisen kansakunnan tasapäistävä symboli, jaettu kansanmielinen ylpeys näyttäytyy osana esitystä juuri niin absurdina konseptina kuin se voi olla.
*
Kun esitys loppuu, huokaisen vaikuttuneena. Vartaloani pitkin kulkee kylmät väreet ja kihelmöivä sähköinen pistely. Olen täynnä tuntemuksia ja samaan aikaan sanaton. Amalgam Melee on tehnyt niin viiltävän tarkkoja havaintoja ympäröivästä maailmasta, että siihen palaaminen kestää. Ensimmäinen johdonmukainen ajatukseni muodostuu hetken päästä: minusta on tullut esityksen myötä jotain, mitä en ollut aikaisemmin, jotain, mitä en ihan osannut odottaa. Minusta on tullut nykytanssin ystävä ja innokas ihailija.
Fiona 'Elōne on helsinkiläinen kirjoittaja, seikkailija ja yhden koululaisen äiti. Elämässä 'Elōne hamuilee unohdettuja totuuksia, kurkottaa kohti mielihyvää ja unelmoi kollektiivisesta vapautumisesta.