Kuukauden kynä -sarjassa erilaiset kirjoittajat makustelevat Zodiakin kauden esityksiä haluamastaan näkökulmasta. Ensimmäisen Kuukauden kynän sai käteensä Eveliina Lempiäinen, joka kävi katsomassa Sara Grotenfeltin ja Selma Reynisdóttirin esityksen HOPP, ja kirjoitti esityksestä edesmenneelle mummolleen.
3.3.2024
Moi mummu!
En ole koskaan kirjoittanut kirjettä haudan taa, mutta olin eilen katsomassa esitystä nimeltä HOPP. Sara Grotenfelt ja Selma Reynisdóttir hyppivät narua melkein koko esityksen ajan, eli joku 45 minuuttia yhtä mittaa!? Puhuttiin ennen esityksen alkua Elinan ja hänen tuttunsa kanssa siitä, kuinka ylisukupolvinen kokemus naruhyppely on.*
Mietin, mitä olisit pitänyt esityksestä ja hypitköhän paljon narua lapsena Tampereella, Amurin työläiskaupunginosassa. On myönnettävä, etten ole ajatellut sinua mitenkään älyttömästi viimeisen yhdeksän vuoden aikana, jotka olet ollut kuolleena. Välillä muiston häivähdys käy mielessä. Eilen muistin yhtäkkiä, millainen ääni, etenkin nauru sinulla oli. Vähän honottava, nenästä tuleva, niin hyvä nauru.
(Nyt tuli sellainen olo, että pitää sytyttää kynttilä. Tein sen.)
Mitä kertoisin esityksestä? Se oli vangitseva. Hypnoottinen, kepeä, hassu. Liike näytti ihanan määritietoiselta leikiltä. Esiintyjät olivat kuin urheilullisia keijuja ohuissa sifonkivaatteissaan, jotka he hikoilivat varmaan läpimäriksi. Naruhyppely näyttää kevyeltä ja vaivattomalta, mutta saakelin raskasta se on.
Keijuvaikutelmaa vahvistivat värikkäät, hohtavat hyppynarut. Kun esiintyjät pyöräyttivät niitä oikein vinhasti, hämärässä tilassa narut piirsivät hetkeksi ilmaan ikään kuin säihkyvät siivet. Muistin sellaisen turkoosin lelun 90-luvulta, jota kutsuttiin kai Sky Danceriksi. Pinkkitukkainen, siivekäs nukke lensi narusta vetämällä holtittomasti ilmojen halki.
Esiintyjillä oli jemmassa monenlaisia naruja ja köysiä. He hyppivät kaapeleita, jotka irrottivat äänisuunnittelija Diego Manatrizion musiikkilaitteista. Jalkojen tömähdyksiä, hengitystä ja narujen läpsettä lattiaan myös ”luupattiin” musiikiksi tilaan. Yleisö istui esitystilan reunoilla ringissä ja minusta tuntui, että olimme huokoisen taikapiirin sisällä.
Erilaisista hyppynaruista esteettisesti miellyttävin oli paksu köysi, joka päästi mahtavan kumahduksen osuessaan raskaasti lattiaan, ja toi mieleen ala-asteen jumppasalin karheat köydet, joita pitkin saattoi silpata katonrajaan. Hahtuvaisen kevyellä tai tosi pitkällä narulla esiintyjien hypyistä tuli koomisen hitaita – hyppy viiiiivästyyyi – ja vähän kömpelöitä.
*
Mieleeni muistuivat omat lapsuuden hyppynarut. Muistin, miltä kirkkaansinisen, pitkän muovihyppynarun uurretut, haljenneet muovikahvat tuntuivat käteen. Oli myös violetti yksin hypittävä naru, ja koulussa pyöritettiin kalliimpaa, punottua vihreää köyttä, jossa oli puiset kahvat.
HOPP tuntui nostalgiselta samalla, kun esiintyjät olivat vahvasti läsnä siinä hetkessä, hengityksessä ja kehoissaan. Maistoin jo suussa hiekkapölyn, joka alkukeväisin rahisi hampaissa, kun posket kylminä ja tippa nenässä palasi kotiin leikeistä. Aloin muistaa loruja, joiden tahtiin narua hypittiin. En sanoja, vaan enemmän sen intonaation ja rytmin, jota toisteiset hypyt ohjasivat. Sitten tuli sanojakin: Kulta, hopea, pronssi. Silkkiä, samettia, ryysyä, rääsyä. Joonas Oskari Daniel Jesse. Povattiinko loruilla naimaonnea?
Pyysin äitiä lähettämään valokuvia sinusta lapsena tai nuorena. Ensin hän lähetti muutaman kuvan ajoilta, kun olit hieman päälle parikymppinen. Vappukuva vaarin kanssa, hienoissa vaatteissa, taustalla paljaat mustat puut. Vaari puhkuu ilmaa palloon, sinä naurat yritykselle vieressä ja pitelet toukan näköistä ilmapalloa käsissäsi. Yhdessä otoksessa olet ehkä 8 tai 10, nukenrattaiden kanssa ulkona, päässä hassu kapealierinen lakki. Viimeisessä poseeraat suoraan kameraan ja pitelet nauravaa nukkea ylpeänä sylissäsi. Kun näin kuvan, aloin yllättäen itkeä solkenaan. Tunnistin suhruisessa kuvassa omia piirteitäni ja mietin, millainen sinä olit lapsena.
Joskus toivon, että olisin tuntenut aikuisena tapaamani ystävät lapsuudessa. Olisimme voineet jo silloin leikkiä yhdessä. Entä me – jos et olisikaan mummuni ja olisimme kumpikin syntyneet 1930-luvulla – olisimmeko olleet kavereita, leikkineet samassa pihapiirissä Amurin hiekkapihoilla?
Olen ajatellut hyppynarua koko ajan myös napanuorana. HOPPin esittelyssä kerrottiin tosi pitkästä hyppynarusta, joka yhdisti esiintyjät – narun toinen kahva Reykjavikissa (Selma) ja toinen täällä Helsingissä (Sara).
*
Oli hauska huomata, miten noinkin yksinkertaisen asian kuin hyppynarun ympärille oli saatu rakennettua otteessaan pitävä ja hienovaraisella tavalla vaihteleva esitys. Esiintyjien mukaan naruhyppelystä on vain lyhyt loikka tanssiin. Molemmissa hyödynnetään toistuvia askelia, rytmejä ja kuvioita. Kun musiikin tempo vaihtui tosi nopeaksi, tuli mieleen klubit, gabber-tekno ja siihen liittyvä nopeasti tempoileva, hyppelevä tanssi.
Et muuten tiedäkään, että mäkin aloitin aikuisiällä tanssin. Ehdit kuolla myös ennen sitä, kun kehoni meni aivan muhjuksi kuusi vuotta sitten. Ehkä hyvä niin. Itseasiassa sen jälkeen ajattelin sinua jonkin verran, koska olin mummeleiden keskellä sairaalassa.
Tajusin kesken esityksen, ettet ikinä myöskään ehtinyt oikein lukea mitään minun kirjoittamia juttuja, jos ei lapsuuden satuja oteta lukuun. Ehkä siksi nyt lähetän tämän kirjeen.
Kehot on kyllä ihmeellisiä. Yhtenä hetkenä täällä, kiinteän ja tiiviin oloisina. Luin kerran, että suurin osa ihmisestä on tyhjää tilaa, pelkkää atomien välistä liike-energiaa. Jos kaikki ”tyhjä” poistettaisiin meistä, koko ihmiskunta mahtuisi sokeripalan kokoiseen tilaan!
Muistan sun silkinpehmeän, ryppyisen posken, jota aina – taikauskoisen pakkomielteisesti – suukotin lähtiessäni. Muistan myös laihtuneen vartalosi, kun nähtiin viimeisiä kertoja hoitokodissa. Ihmeelliset kehot. Ne voivat hyppiä sitkeästi narua tunnin tai palautua hajottuaan melkein entiselleen. Ne voivat kuihtua, laihtua ja lopulta haihtua, kun toiset jatkavat kulkuaan.
Rakkain terveisin: Eve
*Naruhyppelyn historia ei ole kovin selkeästi tiedossa, mutta ainakin Kiinassa on 700-luvulla hypitty narua. ”Chinese rope jump” kyllä näyttää mun silmään enemmän twistiltä, kuin naruhyppelyltä. Egyptissä urheilijat hyppäsivät ”narua” viiniköynnöksillä osana kuntoutusrutiinejaan 1600 eaa.
Eveliina Lempiäinen on vapaa kirjoittaja ja suuri nautiskelija. Hän rakastaa tanssivien kehojen katselemista klubilla ja lavoilla sekä esitysten hienovaraista komiikkaa.