Kuukauden kynä: Sfäärit

Sfäärien värähtely, hellyyden vetovoima

Viime aikoina olen sattunut kahlaamaan suuret määrät Wikipedia-artikkeleita tähtitieteestä. Tai oikeastaan olen lukenut muutaman virkkeen ja sitten pyytänyt ChatGPT:tä selittämään mistä on kyse; kiertoradan eksentrisismi, klassiset ja resonoivat kappaleet, transneptunisten kohteiden ryhmittely. Kun tekoäly on kärsivällisesti avannut asian, herää tuhat lisäkysymystä. Kysellen etäännyn yhä kauemmas äänettömään, äärettömään avaruuteen.

Siellä tapahtui Anna Mustosen ja Marianna Henrikssonin Sfäärit-esitys. Jääpintaiset kääpiöplaneetat kimalsivat, niiden kuorenalaiset meret hölskyivät kiertoratojen kallistellessa, asteroidit imeytyivät planeettojen vaikutuspiiriin, äärettömän hitaassa ja hellässä liikkeessä. Minun mielikuvituksessani siis; näyttämöllä avaruuteen viittasi vain anonyymin käden piirtämä suttuinen kuu ja jokin foliolla päällystetty taivaankappale, jonka kierto oli niin hidas, ettei se esityksen aikana ehtinyt liikkua, vaikka tanssijan kädet riippuivat sen ohjaamiseen tarkoitetussa nyörissä.  

*

Esityksessä liikuttiin kaukana avaruuskuvaston tuolla puolen. Sfäärit muodostui taivaankappaleiden liikkeestä, näyttämölle ryhmittyvistä näkymättömistä linjoista: akustisten ja elektronisten ääniaaltojen, katseiden, rakkautta ja välittämistä säteilevien gravitaatiovoimien suhteista.

Avaruuden aika on toista kuin ihmisen aika. Tähtikuviot näyttävät pysyvän muodostelmissaan, koska nuo auringot ovat niin käsittämättömän kaukana, ettei niiden liike välity meille asti. Ne ovat oikeastaan pysäytyskuvia valosta, joka on lähtenyt liikkeelle iäisyyksiä sitten. Sfääreissä aika käyttäytyi näin, irrallaan siitä rytmistä, johon olemme esittävissä taiteissa yleisemmin tottuneet. Tapahtumien vähyys, paikallaan oleminen, näennäinen liikkumattomuus ja musiikkeja yhdistävä toisteisuus loivat kieliopin, joka oli minimaalista tai oikeammin jättimäistä, taivaankappaleiden olemista ajattelevaa. Raajojen konstellaatiot, pitkäkestoiset mutta hauraina väreilevät asennot, inhimillisten planeettojen konjunktiot ja kosketusten resonanssi synnyttivät pyhyyden tunteen.

*

Kolmen uuden sävellyksen mukaan jaksottuva esitys ammensi keskiajan ja renessanssin ajattelun mittakaavoista, kosmisesta, maanpäällisestä ja inhimillisestä. Esimodernille maailmankuvalle oli tyypillistä kokonaisvaltaisuus: kaikki oli yhteydessä kaikkeen, ja koko maailmankaikkeus rakentui samoista peruselementeistä ja lukusuhteista. Johdantona, eräänlaisena kohoamisena sfääreihin toimi Anna Mustosen soolo Shiva Fesharekin musiikkiin. Marianna Henriksson soitti retroisaan Rolandin kaikulaitteeseen kytketystä cembalosta pyörteitä ja pyörityksiä, toisiaan leikkaavia, erimuotoisia ja hurjasti nopeutettuja planetaarisia kiertoratoja, jotka tempasivat tanssijan tiedottomaan liikkeeseen, pois ihmisyydestä.

Tiiviissä yhteistyössä tekijöiden kesken syntynyt Justina Repečkaitėn sävellys Sfäärit tapahtui inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolen. Cembalo ja urkupositiivi (Petteri Pitkon soittamat pienoisurut, joiden laatikkomaisuus historiallisesta ulkoasustaan huolimatta yhdistyi kuutioimaisiin vahvistuslaitteisiin) kartoittivat avaruutta jossakin Neptunuksen tuolla puolen, jossa pikkuiset taivaankappaleet vaeltavat huimaavan laakeilla tai äärettömän etäisillä kiertoradoillaan aurinkokuntamme uloimmille reunoille. Anna Maria Häkkinen, Marlon Moilanen ja Mira Kautto muodostivat trion, jonka yksilölliset kiertoradat veivät heidät välillä vieri viereen yleisön lähelle, joskus kauas toisistaan ja näyttämön rajaaman maailman ulkopuolelle. Välillä he ryhmittyivät soittimien ääreen sommiteltuina renessanssimaalauksiksi: madonnojen ympärillä seisovia pyhimyksiä, kattofreskojen alalaidassa antiikkisesti lepäileviä allegoriahahmoja.

*

Sitten pyhyys tärähti. Kataklysmi: katonrajaan ripustetut lakanat putoavat, tanssija lähtee tupakkatauolle, katse kiinnittyy kaamivaan kissatauluun, joka tuijottaa nurkasta ja jota kannetaan saattueessa kuin ikonia. Onko sillä tassuissaan harppi, kosmisen arkkitehtuurin ja luomisen attribuutti? Ikuisen kauneuden maisema muodostuukin banaaliudesta: lumpuista, aaltopahvista, kesämökkiverkkareista. Korkeimmalta kehältä pudotaan ihmiskehon todellisuuteen. Teatteritupakan savu alkaa haista katsomossa, monet yskivät. Ruumiimme ovat heikkoja.

Petteri Pitko alkaa soittaa uruistaan huhuilevia ja huojuvia ääniä. Lempeys saa jälleen unohtamaan ihmisyytemme. Palaan autuaasti kiertoradalle. Anna Maria Häkkinen ja Marlon Moilanen käpertyvät urkujen henkäilemiin untuvaisiin sointeihin. Lauri Supposen sävellys on nimeltään pohjoinen, ja kuten monet Supposen luomukset, se ei ole teos vaan silkkaa kuuntelua ja kosketusta joka hiljaa liukuu iholle. 

Yhtäkkiä tilassa säteilevät niin puhtaat terssit, että ne melkein sattuvat ihanuudessaan. Renessanssiaikaisessa viritysjärjestelmässä sävelten keskinäiset suhteet ovat kirkkaita ja periksiantamattomia. Äänet ovat aivan lähellä toisiaan. Kaikki on silkkaa värähtelyä, sanomattoman pehmeää energiaa. Pesivien lintujen pas de deux. 

Ennen pitkää Supposen puhtaiden terssien koraali tuo kaikki esiintyjät yhteen, palauttaa taivaankappaleiden tutumman mittakaavan, toisiaan kiertävät olennot. He jakavat näyttämön ja urkupositiivin koskettimistonkin, jolle mahtuvat kaikki yhtä aikaa, yhdessä värähdellen. Anna Mustosella on ihmeellinen kyky luoda koreografioillaan täydellistä läsnäoloa, sellaista joka sitoo tanssijat ja soittajat samoiksi liikkuviksi olennoiksi, esiintyjät ja yleisön samoiksi olemassaolijoiksi. 

*

Viimeiseksi näyttämölle jää vihreä haituva, jossa mittakaavat sulautuvat yhteen: tähtisumu ja höyhen. Leijuvaa herkkyyttä, joka äkkiä alkaneessa hiljaisuudessa soi mielessämme ja jatkaa teosta Tanssin talon ulkopuolelle.

Auli Särkiö on runoilija ja klassiseen musiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja, joka kotonaan soittelee cembaloa mikäli tahtoikäinen antaa luvan.

Kuva: Tuomas Tenkanen