Kuukauden kynä: Viimeiset hitaat

Rakkauden aineenvaihduntoja

Syleily! Aina yhtä uskalias yritys kietoutua ja sekoittua, tulla niin lähelle kuin voi. Ja siinä jotenkin rakkaus, materiaalisena olosuhteena. Paikka, jossa elämä ja kuolema leikkivät keskenään.

Koreografi Sari Palmgrenin teos Viimeiset hitaat tutkailee halun ja tarvitsemisen liikettä. Niitä vääjäämättömiä kiinnittymisiä, joista elävä luonto syntyy ja joita se synnyttää. Kihinää, syyhyämistä, imua, katkoksia ja notkelmia. Tanssijoiden duetoissa ja kuoromaisissa rykelmissä on hamuiltu symbiooseja: niitä jakamisen ja hyötymisen vastinpareja, jotka kannattelevat metsiä ja valtameria. Ekosysteemit ovat kietoutumisen paikkoja. Jatkuvaa himoa ja vastustamista. 

Ihminen ei voi samalla tavalla sekoittua toiseen ihmiseen kuin symbioottisissa suhteissa elävät eliöt voivat. Siinä on rahtunen surua. Silti vuodamme toisiimme jatkuvasti, tulemme toistemme muuttamiksi solujen, asentojen ja äänenpainojen tasolla. Samoin kannamme muita. Elävä ihmisruumis asuttaa arviolta 1,5 kiloa bakteereita. Niiden kanssa elämme symbioosissa.

Kun esityksen aiheena ovat luonnosta luopumisen prosessit – lajikato, monimuotoisuuden hupeneminen, ekosysteemien tuho – ajatukset eivät ehkä ensimmäisenä ohjaudu rakkaudesta riutuviin hittikappaleisiin. Ja silti: kun Viimeisissä hitaissa rakkausballadit työntyvät tanssivaan ruumiiseen, tuntuu ilmiselvältä, että rakkaudesta tässäkin on kysymys.

Tanssijat ovat väläyksittäin koppakuoriaisia, rakastavaisia, maan humusta ja limaa, läpättämisen ilmentymiä. Yökerhoillan tekokuituvaatteista tulee suomuja ja nahkaa, riisuutuminen on kuoriutumista. Ja yhtä aikaa, tietenkin, soi 80-luvun Foreigner. I wanna know what love is. I want you to show me. Klubin tahma on sammakoitten tahmaa ja lapsuuden tahmaa. Tahroja.

*

Episodien dramaturgiasta voi löytää kehityskulkuja ja kasvamisia, ulottumisen riemua ja hätää. 

Kun lapsi ensin löytää ääriviivansa ja sitten kielen, tehdään maailman ja minuuden väliin perustava ero. Sen osan, jonka maailmastaan voi käsittää ja selittää, luovuttaa kielelle. Tapahtuu yhdenlainen hyvästijättö. Ehkä samaa erillisyyden surua voi kuulla musiikissa. Hittiballadien ihanuus, jännite ja purkautuminen, vääntää sisuskaluja. Siinä on kaipausta takaisin ääneksi, jolla ei ole kielen rajaa ylitettävänään.

Rakkaus ei tarjoa turvallista paikkaa, kirjoittaa teoreetikko bell hooks. Joka rakastaa, tulee aina menetyksen ja kivun äärelle, altistuu hallitsemattomalle. hooks kirjoittaa rakkaudesta toimintana, rakkauden harjoittamisena.

Viimeisten hitaiden keskellä rakkaus tuntuu ennen kaikkea materiaaliselta. Sitä työnnetään ja väännellään, pusketaan ja ahmitaan. Ajatus siitä, että rakkaus on enemmän välillämme kuin meissä, enemmän lainassa kuin omistettuna, vahvistuu. Tanssijat virittävät välilleen etäisyyksiä, joissa luopumisen mahdollisuus tuntuu. Vaikka lajikato tai ekosysteemien tuho ei nouse pintaan, se elää luopumisen ja kurottamisen eleissä.

Hegelin mukaan rakkaudessa on kyse siitä, että ihminen löytää itsensä toisesta. Ilman toista ja toiseutta ei ole rakkautta, eikä ihminen ilman rakkautta voi nähdä itseään aivan kirkkaasti. Esityksessä tanssi ei lakkaa haluamasta, halun suuntia vain syntyy jatkuvasti lisää. Seinät tulevat vastaan, samoin painovoima. Ruumiiden rajallisuus mukiloi ilmaa. Elämälle mikään ei riitä: se pyrkii jatkuvasti syömään ja rakastamaan itseään suuremmaksi.

*

Viimeisissä hitaissa tilaa saa myös katse. Ensimmäisenä näyttämölle harhaillut hahmo istuu pitkään seinän vieressä ja katsoo, kun muut riepottelevat halujaan. Yleisö katsoo myös. Katse on etäisyyksien myöntämistä, toisen toiseudesta tietoiseksi tulemista, vierautta ja eroa. Myös toisen poissaoloa voi rakastaa, sillä rakkaus tarvitsee välisyyden tilan syntyäkseen. Rakkaudelle on oltava toinen, on oltava ei-minä. Kun katsoo tanssijoita katsomassa, tulee ajatelleeksi, että ehkä rakkaus onkin vain halua huomata kaikki.

Jokin mahtipontisissa hittikappaleissa sohii kohti kollektiivista nostalgiaa. Musiikki kertoo ajasta, jossa hekumallinen edistysusko vielä painettiin koulukirjoihin, ja kaikki ratkaistiin kuluttamalla. Huumasta kielivät syntetisaattorisoinnut, jotka eivät sammu, vaan kiirivät kaikkialle. Niissä ihmisääni paisuu ja hekumoi, eikä mikään toppuuttele sen suuruudenhulluutta. Is this burning an eternal flame? Taas sekoittuvat lapsen, teollisuuden ja sammalen naivismi ja rehentely. 

Viimeiset hitaat muistuttaa kuitenkin taas rakkaudesta, joka ehkä puhkoo aukkoja uudelle. Rakkaus on tuhlaileva voima, yltiöpäinen. Se vuotaa yli äyräidensä ja sotkee meitä, jättää meihin jälkiä toisista. Se yltää kuoleman rajan yli ja yhä syntymättömiin. Rakastaa voi sellaistakin, mitä ei vielä ole. Tulevia sukupolvia, esimerkiksi. 

*

Musiikissa piilee aina jotakin selittämätöntä, johon sanoista ei ole. Tanssi, joka lainaa musiikin liikuttamaa ilmaa ja vaikuttuu siitä, karkaa kieleltä sekin. Ei ole mahdollista täysin perustella, miksi tietyt rakkausballadit tuntuvat niin kuin tuntuvat. Miksi tanssi ja sen katsominen tuntuu näin. Ei ihminen voi selittää lihaksiaan. Jokin meissä vie.

Ja jokin meissä, iäti, haluaa haluta.

Maija Alander on 26-vuotias dramaturgi-käsikirjoittaja, journalisti ja kriitikko, joka rakastaa Muumeja, Marxia, Mirkka Rekolaa ja kielen riittämättömyyttä.