Okulaari-teksteissä Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Kuva: Katri Naukkarinen
Flashdance-teos on ennemmin ärsyke kuin esitys, tai se on tyhjä teos, teoksellinen antimateria, joka nielee tilassa kaiken sen, minkä tunnistan näyttämöesitykseksi. Tila on pimeä, hallitusti valaistu. Katsomo on koottu kehäksi, jonka keskellä suuri musta säkki lähtee laajenemaan joka suuntaan paisuvaksi olennoksi. Kestää pitkän tovin ennen kuin silmä oppii ymmärtämään ja järkeistämään näyttämöä: mikä säkki on, miten se toimii, kuka sitä ohjaa ja keitä sen sisällä on ja miksi sen katsominen tuntuu tältä.
Kun näkökykyä rajoitetaan hämärällä, silmä alkaa nähdä omiaan. Mitä rentoutuneemmin tilanteeseen ja katseaktiin osaa antautua, sen vapautuneemmin voi nähdä mielekkäitä asioita. Mitä epämukavammaksi kokee pimeän tilanteen, jossa katsetta kontrolloidaan ja hiljalleen viedään, sitä vähemmän voi kokijana kontrolloida, mitä pimeydessä tulee nähneeksi. Katsoja pannaan kasvotusten oman katseensa rajallisuuden ja mielikuvituksen rajattomuuden kanssa.
Kokemus voi olla joko kiehtova tai väkivaltainen, pakotettu tai siunauksellinen, riippuen täysin vain katsovasta. Katsojalle on annettu harvinaislaatuinen ja kiehtova vapaus nähdä, mitä sattuu. Samalla vapauden myötä katsojalle lankeaa myös vastuu siitä, millaisen esityksen näkee. Flashdance on siinä mielessä kuin nykyinen riskiyhteiskuntamme, että sen aiheuttamat mahdolliset häiriöt ja saavutukset tulevat täysin ulkoistetuiksi kullekin osalliselle katsojasubjektille. Samalla teos on itsessään riski; sen olemus vaihtuu täysin kunkin katsojan näkemysten mukaan. Tämä on esitysmuodon ontologian kannalta kiinnostavaa.
Mietin säkin sisällä olevia tanssijoita, joiden hahmottaminen on mahdotonta. Pussin pinnalle kantautuvat liikkeet ovat lähinnä tunnistamattomia kaikuja heidän kehoistaan. Mietin heidän esiintyjän dramaturgiaansa, eli heille suotua vapautta toimittaa näyttämöä omien impulssiensa mukaan. Yritän hahmottaa heidän vapauttaan, mutta sen välittyminen näkynä osoittautuu yhtä mahdottomaksi kuin heidän kehojensa ymmärtäminen pimeydessä. He ovat aaveita, jotka tarvitsevat valkoisen lakanan päälleen välittyäkseen. Näen tilassa vain suuren mustuneen keuhkon, joka hivuttautuu katkerasti avaruuden poikki.
Muovisen mustan jättisäkin sisällä liikkuvista kolmesta tanssijasta tulee säkin yhtenäisen pinnan kautta yksittäinen olio, jaetun toimijuuden yksilöllistymä. Säkki tekee heistä objektin. Se kohoilee kuin vuorovesi, joka huuhtoutuu nukkuvien yli, se peittää valon, tilan ja elämän. En näe mitään kunnolla, pimeyden tiellä on valkoista hätäistä rakeilua verkkokalvojeni pinnalla, äärimmäisen pakotetun itsetietoisuuden tilan, tunnen rajallisuuteni niin. Kun pussi nuolee minua, tunnen itseni myös rajaksi.
Vaikka en ole kiinnostunut pimeydestä vaan alitajuntani vierastaa sitä, esitystilanteessa minut pakotetaan investoitumaan koko itseydelläni pimeyteen ja se aiheuttaa minussa suunnatonta pakokauhua, mikä taas on kiinnostavaa ja tuskallista. Pimeys on myös aikaa. Tai pimeys imee aikaa, se tuntuu kestävän ikuisuuden ja se on niin totaalista tässä kyseisessä tilassa, että muodostuu mahdottomaksi kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja tai ulospääsyä. On vain oltava kohtaamisessa omien näkyjensä kanssa.
Pimeys ei ole Flashdancelta ilkikurinen tai kidutuksellinen teko, se vain todentaa, millainen koneisto teatteri on. Teatteri ohjaa ja paikoin myös vie kävijöidensä aisteja lähtökohtaisesti aina. Esitystaiteen yltyvä ja jo kanonisoituva kiinnostus pimeyteen kertoo myös teatterin vietistä kaapata katsojan aistikenttiä ja hallita tilaan astuvien toiminnallisia vapauksia koneen sisällä. Katsojat käsitetään antautujiksi, joiden rajoittamisesta teatteri kiihottuu.
Teos tekee pimeydellä näkyväksi, millaisista pelisäännöistä teatteritilassa on toistuvasti kyse. Jokaisen näyttämön jokainen esitys on sähköshokkien yksilöllinen sarja, jolla ohjaillaan katsojaa ennakoimattomasti johonkin ja toivotaan, että katse löytää perille eli lukemaan kokemuksensa teoksen ansioksi. Rajoittamisen näyttämöpolitiikka tulee Flashdancen olosuhteissa radikaalin havaittavaksi, vaikka katse on teatterissa aina pimeässä esityksestä riippumatta.
Kokemusten vaihtuvista laaduista ei voi syyttää Flashdancea eikä tavallaan palauttaakaan niitä teokseen, koska lähes täysin kaikki luennat, tulkinnat ja tunteet ovat pimeydessä hallusinoituja. Kukin katsoja näkee oman teoksensa, mikä herättää nyt paljon poikkeuksellisia kysymyksiä kaikkien esitysten ontologiasta. Katsojan kokemuksesta tulee näyttämön substanssi. Katsoja näkee tyhjyydessä esityksen. Flashdance on katsojan itsenäistävä tai yksinäistävä impulssi.
Niko Hallikainen