Okulaarissa tanssikriitikko Niko Hallikainen kirjoittaa Zodiakin ensi-illoista.
Lander Patrickin Cascas d’OvO (eGGshells) on leikin ja hellyyden näyttämö. Tanssijat Jonas Lopes sekä Patrick tekevät sopimuksia ja kompromisseja leikin hengessä kuten ihmissuhteissa on tapana. He laulavat dueton jaarpovat, kumpi joutuu puhtaltamaan sydämenmuotoisen ilmapallon räjähdyksiin. Lempeästä teoksesta huokuu rakastajan ymmärryksen viisaus.
Tanssijoiden kyky nähdä on estetty koko esityksen ajan. Heidän kasvonsa on peitetty unimaskeilla, jotka on kuvioitu kuorrutetuilla leivonnaisilla. Heidän rakkauden sumentama näkönsä on tehnyt heidät sokeiksi. Silti tanssijat ovat tietoisia toistensa jokaisesta liikkeestä muun aistiherkkyytensä ansiosta. Heidän hahmonsa ovat kuin syvällä järjen unessa: yhteytyneet toisiinsa yhteisen toimijuutensa ja ihmissuhteensa alitajunnan kautta.
Teos on vertauskuvien ajama. Tanssijat aloittavat seikkailunhaluisen yrityksensä kävelemällä onttojen kananmunien päällä silmät sidottuina. He murskaavat matkansa varrella munia, joiden sirpaleet kiertyvät kehäksi, jonka varrelta he etsivät toisiaan. Rikkoutuvien munankuorien ääni on kaiku kaikesta hauraasta ihmiskokemuksessa. Sydänsärystä, menetyksestä ja sokeasta ihailusta lähtevien äänten sietämätön korkeus. Tulevaisuudensuunnitelman tai unelman luja hajoaminen.
Teoksen tehokkaimmat vertauskuvat rakastajan mielentilasta on johdettu sairaudesta. Patrickin nuhaiset aivastelut ovat impulsseina rakastettavia ja laukaisevat vietillisen huolen. Hänen samanaikaisesti hikoilevan ja niistävän kehonsa katsominen saa omani särkemään huolesta. Hän vaikuttaa aidosti vilustuneelta, vaikka kyse on vain virtuositeetista. Hänen ruumiinsa on sairastuneen rakkauden kuva, kuva jäytävästä intohimosta.
Eroottisen rakkauden ylä- ja alamäet symbolisoituvat myös esiintyjien hengityksessä. Näiden raskaasta hengitysrytmistä tulee musiikkia. Tanssijoiden monimutkaisen koreografiset taputukset ja avokämmenten säälimättömät läimäytykset orkestroituvat rytmillisiksi rakennelmiksi. Jokainen kosketus näyttää tuntuvan ensimmäiseltä kerralta, niiden intensiteetti ilmentää rakkauden ikuista uusiutuvuutta läheisyyden esikartanossa.
Cascas d’OvO on kiertänyt runsaasti vuoden 2013 kantaesityksensä jälkeen. Teos valittiin yhdeksi arvovaltaisen Aerowaves 20 -konseptin tanssiteoksista vuonna 2014. Tanssijat tuntevat toistensa ruumiit ja teoksen yksityiskohtaisen tekniikan niin läpikotaisin, että esityksen katsominen tuntuu nyt voyeuristiselta kurkistukselta tekijöiden suhteeseen teokseensa. He onnistuvat säilyttämään työskentelyssään neitseellisen kokemuksen leikkisän uteliaisuuden, joka tuntuu samanaikaisesti sekä naurettavan hölmöltä että kerta kaikkiaan viehättävältä.
Heidän toimintatapansa näyttämöllä ja heidän kykynsä pitää yllä niin katsojan kuin omakin kiinnostuksensa joka käänteessä, ilmaisee syvää rakkautta kohtaloon; he osaavat antautua teokselle, joka ikään kuin virtaa heidän lävitseen vääjäämättömästi. Tämä varmuus, taiteellinen amor fati, tuottaa teokseen toiminnallisen jännitteen. Esiintyjät ilmiselvästi vaativat työtään pysymään kiinnostavana ja vaikuttavat vilpittömästi yllättyneiltä tietyissä rakenteellisessa käänteissä. Esiintyjien virittynyt valppaus viestii rakastuneen kokeman ahdistuksen ja jumaloinnin kaksoissiteestä.
Teos kiistää olevansa rakkauskertomus, mutta sen ei ole mahdollista olla ainakaan yhtään vähempää. Tanssijat hyväilevät ja rakastavat toisiaan hiljaa näyttämön täyttyessä vieraista hahmoista, jotka tuovat mukanaan tilaan kovaäänisen jokapäiväisen elämän. Kukin näistä hahmoista suorittaa yksipuolista toimintaansa, jolloin nämä sekoittuvat laajemman rakenteen kuvaelmaksi. Viittaisiko tanssijoiden munankuorilla kävely queer-kumppanuuteen, joka pyrkii säilyttämään rakkautensa suututtamatta heteronormatiivisen jokapäiväistä ylivaltaa? Jos teos ei ole rakkaustarina, se on jonkin vähintään yhtä tärkeän intiimi anatomia.