Johanna Nuutinen +CO:n eri aisteja käsittelevän esityssarjan avausteos OPIA luo katseen kautta kanavan kokonaisvaltaiseen elämykseen.
Kulttuurisesti näköaistilla on korosteinen painoarvo. Teos luotaa esitystaiteeseen sisäänrakennettua katseen dynamiikkaa, haastaa siihen kytkeytyviä totunnaisia näkemyksiä ja loihtii esteettisesti vaikutusvoimaisen näyn.
Mustan esiripun takaa avautuu silmissä sirisevä kirkas valkeus. Tiheä äänimassa luo avaruudellisen tilan tunnun. Visuaalisilta virikkeiltä silmänsä ummistava tanssija virittää katsetapahtuman keholliseen topografiaan, maastoon, kineettisessä suhteessa audiovisuaaliseen estetiikkaan.
Reaalisen esitystapahtuman äänet, tanssijan hengitys, pulssi ja liikekielestä kihoavat äänteet, sulautuvat teknologisesti luotuun äänimassaan. Sykkivä keholliskoneellinen auditiivinen taajuus koostuu myös sanallisista välähdyksistä. Näissä tanssijan liikkeenalaisissa kehomielikuvissa ruumiinosiin latautuu laadullisia ja laskennallisia määreitä. Tarinallisen aihioita ja tanssin elävää lyriikkaa.
Hienovireistä valo- ja värivarioinnein luotua visuaalista intensiteettiä kontrastoivat yhtäällä strobovalojen, räjähteisen liikkeen, vyöryävän äänimassan luoma aistikuormitus ja toisaalla pimeän, pysähtyneen äänettömän tilan luoma aistieristys. Katsojasta ja tilanteesta riippuen, yksittäinen aistikokemus voi olla havahduttava, kirkastava, kiduttava, rauhoittava – tai sanoin kuvaamaton.
Synesteettiset impulssit kehollistuvat ja tilallistuvat katsojan kokemuksessa. Kokonaisvaltainen aistiminen virittää läsnäolon hetkeen. Liikkeen virtaus dynamiikasta toiseen on hypnoottista katsottavaa. Aistikylläiset tapahtumat painuvat kehoon, tallentuvat eläviksi mielikuviksi ja avaavat näin väylän aistimuslähtöisen kuvittelun ja tiedon voimaan.
Silmien avaaminen räväyttää tanssijan tietoisuuteen katseesta ja sen suuntaamista sosiaalisista vuorovaikutussuhteista: näen–näemme–me. Yksisuuntaisesti motivoitu katse on vallankäyttöä. Tietoisuus tarkkailun alla olemisesta ilman mahdollisuutta vastata katseeseen ilmentää panoptikonin tilaa. Esityksessä niin tanssija kuin katsojakin ehdollistuvat sen kokemiseen.
Näkeminen puolestaan perustuu vastavuoroiseen suhteeseen, näkevän ja nähdyn vuorovaikutukseen. OPIA muodostaa orgaanisen triptyykin, jossa Mia Jaatisen ja Jenna Broasin sooloissa tapahtuva huipentuu tanssijoiden duettoon: kohdakkain asettumiseen, kohti kulkemiseen ja kohtaamiseen. Aistiseen kommunikaatioon.
Näkemämme on kulttuurisen verkkokalvon suodattamaa. Kulttuurisessa esitysrepertuaarissa muotoutetaan havainnon koordinaatteja, sitä mitä näemme – ja miten. Taide mahdollistaa katseen reflektoinnin ja toisin katsomisen potentiaalin.
OPIA kiinnittää optisen katseen synestesiaan, eri aistihavaintojen toisiinsa kietoutumiseen, aistimusyhteisyyteen. Kaukoaistina pidetty näköaisti on yhtä sisäaistisen kanssa. Teos virittää näin reflektiivisen katseen; tilannesidonnaisen kehollisen läsnäolon ja toimijuuden tunnistamisen katsetapahtumassa. Affektiivisessa latauksessaan se saa katsojan tuntemaan näkemänsä.
Mia Hannula
Kirjoittaja on nykytaiteen tutkija ja tanssikriitikko.
Kehon topografiasta, Jaana Parviainen: Meduusan liike. Mobiiliajan tiedonmuodostuksen filosofiaa. Helsinki: Gaudeamus. 2006.
Ote Hannulan tekstistä ”Tanssia esittävien ja visuaalisten taiteiden risteymissä” (Liikekieli, 2019):
”Koreografi Johanna Nuutinen luo tanssitaidetta visuaalisten ja esittävien taiteiden yhtymäkohdissa. Monitaiteiset näyttämöteokset muuntuvat usein myös nykytaiteen konteksteissa, museoissa ja gallerioissa esitettäviksi ja esityksiin liittyvät elokuvat kiertävät itsenäisinä taideteoksina kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Teokset on toteutettu oivallisesti siten, että esityskonteksti luo sisältöihin oman ulottuvuutensa. Estetiikka on niin eheää, että jo pelkät elokuvien tai esitystaiteiden pysäytyskuvat toimisivat itsenäisinä teoksina.”
Katso teoksen tiedot kohdasta Ohjelmisto.
