Zodiakissa saa huhtikuun lopulla ensi-iltansa koreografi ja esiintyjä Alen Nsambun NEON BEIGE. Kysyimme Alenilta muutaman kysymyksen teoksen taustoista.
- missä teoksen juuret ovat, mistä se on saanut alkunsa?
NEON BEIGE on syntynyt tarpeesta luoda tilaa itseni kaltaisille ihmisille ja uudenlaisille näyttämöllisille representaatioille. Teoksen alkuperäisellä lähtöidealla on jonkinlainen yhteys Ima Iduozeen ja Tuomas Parkkisen ohjaamaan versioon West Side Story -musikaalista (Savoy Teatteri, 2021), jossa olin mukana näyttelijänä. Musikaalin konseptina oli kuluneen, stereotyyppisen ja rotuun pohjautuvan roolituksen hylkääminen - perinteisesti valkoista puolalais-amerikkalaista Tonya näytteli nyt musta näyttelijä. Konseptia sovellettiin koko teoksen roolitukseen, joka koostui pääasiassa bipoc-esiintyjistä. Teoksessa työskentely avasi itselle uudenlaisen tavan nähdä taiteen tekeminen: “Hei, näinkin voi tehdä!”. Että näyttämöllä voisi luoda tilaa meille.
Tämä ajatus uudenlaisista näyttämöllisistä representaatiosta löysi tiensä myös taiteelliseen lopputyöhöni Kööpenhaminan Den Danske Scenekunstkolenissa. Lopputyö oli ehkä ensimmäinen kerta kun sain resursseja, tilaa ja aikaa tehdä jotain minulle tärkeää ja ihan mitä haluan. Syntyi projekti SPACETOIMGN//A.O.N., jossa fiktiivisten kohtausten, alter-egojen ja maailmojen luomisen kautta loin itselleni tilaa olla.
Taustana NEON BEIGElle on myös kokemus tarpeesta sulautua joukkoon kokeakseen hyväksymisen tunne, mutta tietäen samalla että erottuu aina olemalla usein ainoa huoneessa. Etenkin omiin muistoihin liittyy vahvasti kokemus ulkoisesta katseesta ja sen vaikutuksesta itsensä näkemiseen, käyttäytymiseen ja unelmiin. Esityksen nimen lisäksi sanapari neon beige kuvastaa tilaa jossa ei olla valokeilassa eikä keskiössä, mutta jossa omat ääriviivat piirtyvät esiin tarpeeksi tarkasti ettei tilaa näkymättömyyteen tai epäselvyyteen ole.
NEON BEIGEn juuret siis ulottuvat moneen paikkaan ja aikaan, sillä teos rakentuu punoen sisäänsä omia kokemuksiani, muistoja ja unelmia 25 vuoden ajalta. Tavallaan tähän teokseen vuotaa jotain jo ihan nuoruudesta ja lapsuudesta asti.
- millaisista elementeistä teos koostuu, eli millaisia asioita tulemme näkemään näyttämöllä?
Siinä mielessä tää on aika tyypillinen näyttämöteos, että näyttämöllä tulee olemaan valoa, ääntä, liikettä, laulua, esineitä ja esiintyjä. Ehkä noi on sellaset peruspalikat, joita yhdistelemällä teoksen dramaturgia ja materiaali rakentuu. Sit siel on vähän myös sellaisia omasta mielestä hauskoja asioita. Välillä kuitenkin se sisäinen ääni sanoo että nyt on liian random juttuja näyttämöllä. Riippuu paljon päivästä koska pystyn sulkemaan sen äänen harjoitussalin ulkopuolelle.
Teoksessa myös on erilaisia esiintyjän rekistereitä, eikä vain yhtä olemisen tapaa johon oman koulutuksen aikana paljon keskityttiin. Tähän rekisterien moninaisuuteen on myös vaikuttanut varmasti omat kiinnostuksen kohteet, työkokemus ja sen monipuolisuus, vaikka en olekaan ollut vielä pitkään esittävien taiteiden kentällä. Mut juuri sellainen moneksi muuntuminen ja potentiaalit mua kiinnostaa todella paljon tällä hetkellä. Ne antavat mahdollisuuden valita millaisia representaatioita itsestään jakaa muille näyttämöllä. Eräällä tavalla esiintyjä saa myös valtaa ja tilaa näissä yhteiskuntarakenteissa, jossa oleminen tuntuu välillä todella ahtaalta. Se puolestaan on todella tärkeää, kun työskennellään sen kysymyksen kanssa et mitä jos ulkoinen katse ei määrittäisikään tapaa olla? Maagista on myös miten näyttämö, ja sen elementit, mahdollistavat kaiken tämän muodonmuutoksen ja fiktion, joka kuitenkin tapahtuu katsojan silmien edessä tässä todellisuudessa.
- ennakkotekstissä käytetään muun muassa ilmaisuja ”kehollinen matka”, ”värähtelevä maisema” ja ”tihkua hikeä ja nautintoa”. Miten nämä materialisoituvat näyttämölle/näyttämöllä?
Kehollisella matkalla viitataan jonkinlaiseen kehollisen tilan muutokseen esiintyjässä tai yleisössä. Esimerkiksi erilaisten tunteiden kokeminen ja assosiaatiot, tai kehon väsyminen ja energisoituminen tarkoittavat mulle kehollista matkaa. Tässä teoksessa erityisesti esiintyjän rekisterien läpi virtaamisella, metamorfoosilla ja maisemallisuudella on potentiaali kuljettaa kehoa kohti uutta.
Teosprosessissa olen työskennellyt autofiktiivisten kohtausten kanssa. Näiden kohtausten erilaiset maailmat ja rytmit ovat toimineet eräänlaisina suunnannäyttäjinä teoksen taiteelliselle työryhmälle. Teos on saanut muotonsa erilaisten muuttuvien näyttämökuvien ja audiovisuaalisten maisemien myötä, joiden uskon yhdessä luovan värähteleviä maisemia ja pilkahduksia kohtauksien maailmoista. Mulle värähtelevyys tarkoittaa sitä että joku asia joka on hienovaraisessa muutoksessa eikä pysy täysin samanlaisena, mutta pysyy kuitenkin tunnistettavana. Esimerkiksi kynttilän liekki, joka muuttaa muotoaa, mutta pysyy liekkinä.
Itsellä tanssiin liittyy vahvoja kokemuksia nautinnosta ja vapautumisesta. Kuinka kehot ja ihmiset kohtaavat tanssiessa ja siihen liittyy jonkin asian äärellä oleminen yhdessä. Hien ja nautinnon tihkuminen liittyy yksinkertaisesti siihen, että mä tykkään tanssia ja mulla tulee tanssiessa tosi nopeesti hiki. Se on asia jota oon jostain syystä aina hävennyt. Meitsi siis tihkuu hikeä läpi koko esityksen. Ehkä yleisökin, jos tulee kuuma?