Krediitit

Koreografia: Akim Bakhtaoui, Wilhelm Blomberg & Will Funk For Food
Esiintyjät: Akim Bakhtaoui, Wilhelm Blomberg, Jeffrey Kam, Teemu Kullberg, Sami Pajari
Dramaturgi, tekstit, voice over ja puhekohtausten ohjaus: Juho Keränen 
Lavastussuunnittelu: Oscar Dempsey
Pukusuunnittelu: Justus Kantakoski
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu, muusikko: Sebastian Kurtén
Rumpali: Leo Mäkinen
Esiintyjät varalla: Sami Harju (tanssi), Sami Elovaara (muusikko)
Mukana luovassa prosessissa: Sami Harju, Joonas Kilappa, Kai Ruusuvuori (WFFF)
Mentorit: Taina Mäki-Iso (klovneria), Niklas Blomberg
Ennakkokuvat ja videotiiserit: Joonas Kilappa
Esityskuvat: Jussi Ulkuniemi

Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Wilhelm Blomberg, Akim Bakhtaoui, Nordic Soul ry
Tukijat: Svenska Kulturfonden, Vivicas vänner, Espoon kaupunki, Alfred Kordelinin säätiö, Taiteen edistämiskeskus 

Yhteistyössä: URB-24 Festival

Kesto: 75 min
Esityskieli: englanti

Will Funk For Food

Will Funk For Food on vuonna 2008 perustettu, yksi Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä katutanssiryhmistä, joka on erikoistunut Locking-tanssityyliin. WFFF tekee tanssilajiaan tunnetuksi Suomessa, ja pyrkii toiminnallaan vakiinnuttamaan katutanssia osaksi suomalaista kulttuuritarjontaa sekä tuomaan iloa ja riemua kaikenikäisille. Tanssiryhmän suurimpia meriittejä ovat kolminkertainen peräkkäinen SM-kulta, sekä esityksiä niin Japanissa, Ranskassa kuin Itämeren takana Ruotsissa.

Locking

Locking on vuonna 1969 Yhdysvaltojen länsirannikolla Los Angelesissa alkunsa saanut tanssilaji, jonka loi Don "Campbellock" Campbell. Laji tuli aikoinaan suuren yleisön tietoisuuteen Soultrain-ohjelman ja vuonna 1973 perustetun The Lockers -tanssiryhmän esitysten myötä. Lockingille ominaista ovat nopeat, tiukkoihin pysähdyksiin päättyvät liikkeet sekä 70-luvun afroamerikkalaisten tanssien - kuten "funky chicken" tai "bus stop" - liikekieli.

Voice over -tekstien käännökset 

1

Kun olin pieni, isäni kertoi minulle aavikosta.

Lapseni, olet nyt tarpeeksi vanha, hän sanoi. Sinun on aika saada kuulla aavikosta.

Ensinnäkin, sinun täytyy tietää, ettei aavikko oikeastaan ole missään. Vaikka aavikko näyttääkin kovasti Kirk’s Rockilta, Monument Valleylta tai Almerialta, se ei oikeasti ole missään ja samalla se on kaikkialla, yhtäaikaa.

Tai ehkä voisi sanoa, että aavikko on lännessä. Tästä on kyse: tämä maailmamme, joka syöksyy läpi avaruuden kuin tykinkuula, on pyöreä. Eli jos kuljet länteen ja jatkat vain kulkemista, lopulta käy niin, että päädyt sinne mistä lähdit. Ja tehdessäsi tätä matkaa, päädyt mitä todennäköisimmin aavikolle, tajusit sen tai et.

Oletko itse koskaan käynyt sillä aavikolla? muistan kysyneeni isältäni.

Noh, lapseni, itseasiassa olen kuin olenkin. Monta kertaa.

2

Kun olin pieni, isäni kertoi minulle lehmipojista aavikolla.

Olipa kerran joukko lehmipoikia aavikolla, hän aloitti. 

Mutta ei lehmiä. Vain poikia. Tämä on minusta merkillistä. Miksi heitä kutsuttiin lehmipojiksi jos missään ei ollut lehmiä? Mitä tapahtui lehmille? Miksi heitä ei kutsuttu vain poikapojiksi? Mistä nimitys lehmipoika? Yhdistettiinkö heidät aikoinaan lehmiin siinä määrin, että he saivat tämän lempinimen? Miksi lempinimi jäi, vaikka lehmät lähtivät kauan aikaa sitten? Oliko niitä lehmiä missään alun alkaenkaan? 

Nämä kysymykset saattavat vaikuttaa yhdentekeviltä, mutta ne ovat samoja kysymyksiä, joita isäni kysyi itseltään, kun hän sepitti tätä juttua minulle. Totta puhuakseni, tämä oli minusta aina hieman kummallista. Ei pahalla, isä. 

No, mutta kuitenkin. Oli lehmipoikia. Lehmipoikia aavikolla, hän sanoi.

Miksi nuo lehmipojat olivat aavikolla? kysyin isältäni. 

Noh, isäni vastasi. En ole aivan varma, mutta ehkä heillä oli tehtävä. Tai ehkä heidän tehtävänsä oli löytää itselleen tehtävä.

Ehkä, jostain syystä, he kaikki ajattelivat sen olevan salainen tehtävä. Salainen tehtävä, jonka tarkoituksena oli löytää tehtävä. Ehkä he ajattelivat, että kaikki muut olivat löytäneet tehtävänsä jo. Ehkä heitä pelotti myöntää, etteivät he tienneet mitä tehdä. Ja ehkä sitten kävi niin, kuten tällaisissa tilanteissa on tapana käydä, että he kaikki alkoivat esittää tietävänsä enemmän kuin tietävät. 

3

“Oletko koskaan itse ollut aavikolla?” muistan kysyneeni isältäni.

Noh, lapseni, itseasiassa olen kuin olenkin. Monta kertaa. Sanoisin, että useimmat ihmiset ovat olleet siellä, tavalla tai toisella. Jotkut tuntevat vetoa aavikkoon ja toiset vedetään aavikolle, halusivat he sitä tai eivät. Tiedän, että jossain kohtaa elämääsi tulet päätymään aavikolle. On monia tapoja päätyä sinne, kuten juuri sanoin. Ja kun sen aika tulee, huoltani helpottaisi tieto siitä, ettet joutuisi aavikolle valmistautumatta.

4

Kun olin pieni, isäni kertoi minulle lehmipojasta aavikolla. 

“Olipa kerran yksinäinen lehmipoika,” isäni aloitti. “Joka ratsasti aavikon laaksojen ja kanjoneiden läpi. Päivä toisen jälkeen hän ratsasti ja ratsasti.”

Lehmipoika oli tottunut yksinäisyyteensä. Hän oli oppinut suunnistamaan aavikkolla, löytämään oman tiensä. Hän oli oppinut arvostamaan rosoista maisemaa. Hän oli oppinut, että erämaassa oli muutakin kuin pelkkää armottomuutta. Peruskallion rakosissa ja halkeamissa, pöllyävässä hiekassa, oli myös elämää, joka puski läpi. Haurasta, mutta lannistumatonta. Lehmipoika oli alkanut pitää tuosta olosuhteitaan uhmaavasta elämästä ja sen monimuotoisuudesta. Päivä päivältä hän löysi yhä enemmän merkkejä siitä.

Eräänä päivänä, kun lehmipoika kulki jälleen polulla seuraten näitä merkkejä, hän tuli leveän joen varrelle, joka jakoi aavikon kahtia. Lehmipoika ei ollut uskoa silmiään. Niiden vuosien aikana, joina hän oli kulkenut aavikolla, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Näytti kuin joki olisi murtanut tiensä aavikon halki yhden yön aikana. 

Varovasti lehmipoika laskeutui hevosensa selästä ja polvistui joelle juomaan ja pesemään kasvonsa. Juuri kun hän oli upottamassa käsiään veteen, hän huomasi kalaparven pinnan alla. Kalojen kimaltavat kyljet heijastivat auringon kirkkautta ja kalat näyttivät uiskentelevan ympäriinsä yhteen tahtiin.

Yksinäinen lehmipoika ei ymmärtänyt kalojen monimutkaista tapaa liikkua. Toisinaan näytti kuin kalat olisivat paritelleet, toisinaan näytti kuin ne olisivat tanssineet, toisinaan kalat näyttivät tappelevan. Ja aika-ajoin, mitä merkillisimmällä tavalla, kalat jäätyivät paikalleen, kuin aika itsessään olisi pysähtynyt.

Kiitokset

Meidän isät, äidit ja lapset. Hattu Helsinki, Thommy Öhman, Joose Kyyrö, Kaisa Nieminen, Marika Peura, Ulrika Vilke, Riikka Lakea, Joachim Kurtén, Giorgia Lolli, Alpo Aaltokoski, Terhi, Juha, Niki, Poa, Esme, Ella, Marianne, Tanssin Talon henkilökunta, Zodiakin upeat työmyyrät ja koko Suomen, ellei maailman Locking-skene, ootte best.

Esitysajat

Ensi-ilta:
Ma 3.6.2024 klo 19.30
Tanssin talo, Pannuhalli, Helsinki

Muut esitykset:
Ti 4.6. klo 19.30*
To 6.6. klo 19.30
Pe 7.6. klo 19.30
La 8.6. klo 19.30 

*Taiteilijatapaaminen esityksen jälkeen.